»Tosiaankin», murisi virkamies, »puhuvat nämä ylimykset aina kuin
olisivat jotakin».
Mutta hänet lannisti tämä arvokkuus, joka onnenpäivinä oli ollut kopea, mutta jonka kolme kärsimysten vuotta oli tehnyt tyyneksi, ja niin hän vetäytyi pois huoneesta.
Hetkistä myöhemmin sammui lamppu, ja nuo kolme naista riisuutuivat lapansa mukaisesti pimeässä, tehden siitä kainoutensa verhon.
Seuraavana päivänä kello yhdeksältä aamulla kuningatar luki vuoteensa verhojen suojassa edellisen päivän kirjelipun uudelleen, jollei millään tavoin erehtyisi siinä annetuista ohjeista, repi sen niin pieniksi palasiksi, että niitä melkein ei voinut enää pidellä, pukeutui uutimien suojassa ja heräteltyään kälynsä astui tyttärensä luo.
Hetkistä myöhemmin hän meni ulos ja kutsui päivystävät kaupunginvirkamiehet luokseen.
»Mitä haluat, kansatar?» kysyi heistä toinen ilmestyen ovelle; toinen sitävastoin ei edes vaivautunut keskeyttämään aamiaistansa vastatakseen kuninkaalliseen kutsuun.
»Hyvä herra», sanoi Marie Antoinette, »tulen tyttöni huoneesta ja lapsiparka on todellakin hyvin sairas. Hänen jalkansa ovat turvonneet ja kipeät, sillä hänellä on liian vähän liikuntoa. Te tiedätte, hyvä herra, että oikeastaan minä itse olen tuominnut hänet tähän toimettomuuteen: minulla oli oikeus mennä kävelemään puutarhaan; mutta kun minun täytyi mennä sen huoneen oven ohitse, jossa mieheni asui eläessään, ei sydämeni kestänytkään sillä hetkellä, minulla ei ollut siihen voimia, ja palasin takaisin ja kävelin sen jälkeen vain tornin tasanteella.
— Mutta tämä kävely on riittämätön lapsiparkani terveydelle. Pyydän teitä sen vuoksi, kansalainen kaupunginvirkamies, vaatimaan minun nimessäni kenraali Santerrelta sen oikeuden käyttämistä, joka minulle on myönnetty; olisin teille siitä kiitollinen.»
Kuningatar oli lausunut nämä sanat samalla kertaa niin sävyisällä ja niin arvokkaalla äänellä, hän oli niin tarkoin välttänyt kaikkia nimityksiä, jotka olisivat saattaneet loukata hänen kuulijansa tasavaltaista turhantarkkuutta, että tämä, joka oli tullut hänen eteensä myssy päässä, kuten useimpien näitten miesten tapana oli, nosti vähitellen punaisen myssynsä päästään ja kun oli saanut sen aikaan, kumarsi hänelle sanoen:
»Olkaa levollinen, madame, kansalaiselta kenraalilta pyydetään kyllä
se lupa, jota toivotte.»