Kello yhdeltätoista saapui Santerre. Hänen tulonsa ilmoitettiin, kuten aina, rummutuksella ja uuden pataljoonan ja uusien kaupunginvirkamiesten saapumisella; nämä tulivat vaihtamaan vartion toisten sijalle, joitten vuoro päättyi Kun Santerre oli tarkastanut tulevan ja lähtevän pataljoonan, annettuaan kömpelön, tanakkajalkaisen hevosensa komeilla Templen pihalla, pysähtyi hän hetkeksi; tällöin oli niiden, jotka tahtoivat häntä puhutella, esitettävä vaatimuksensa, ilmiantonsa ja pyyntönsä.
Kaupunginvirkamies käytti hyväkseen tätä pysähdystä lähestyäkseen häntä.
»Mitä sinä tahdot?» sanoi Santerre hänelle äreästi.
»Kansalainen», sanoi hänelle kaupunginvirkamies, »tulen puhumaan kuningattaren puolesta…»
»Kuka se on, kuningatar?» kysyi Santerre.
»Kas, sehän on totta», sanoi virkamies, itsekin ihmettelen, miten oli tullut niin sanoneeksi. »Mitä minä oikeastaan sanoinkaan? Olenko minä hölmö? Tulen puhumaan sinulle rouva Véton asioissa.»
»Kas niin», sanoi Santerre, »tuonhan minä ymmärrän. No, mitä sinulla
oli sanottavaa? Katsotaanpa.»
»Tulen sanomaan, että pikku Véto on sairaana, kuten näyttää, ilman ja
liikunnon puutteesta.»
»No, onko kansakunta taas syypää siihen? Kansakunta antoi hänelle
luvan kävellä puutarhassa, hän kieltäytyi siitä: hyvää yötä!»
»Siinähän se juuri on, nyt hän katuu ja kysyy, haluatko laskea hänet
ulos.»