Kello löi yksitoista, sitten kaksitoista.
Viimeisen lyönnin kajahtaessa pronssikellosta alkoi aseitten kalina täyttää kierreportaat ja nousta kuningattaren kuuluville saakka.
»Vartiomiehiä vaihdetaan», sanoi hän. »Meitä tullaan hakemaan.»
Hän näki kälynsä ja tyttärensä kalpenevan.
»Rohkeutta!» sanoi hän kalveten itsekin.
»Kello on kaksitoista», huudeltiin alhaalta; »lähettäkää vangit alas».
»Täällä olemme, hyvät herrat», vastasi kuningatar, joka melkein katumuksen sekaisin tuntein loi viimeisen silmäyksen mustiin seiniin ja ellei karkeisiin, ainakin hyvin yksinkertaisiin huonekaluihin, vankilatovereihinsa.
Ensimmäinen ovi aukeni: siitä pääsi käytävään. Tämä oli synkkä ja pimeässä saattoivat nuo kolme vankia salata mielenliikutuksensa. Edellä juoksi pikku Black; mutta kun tulliin toiselle ovelle, toisin sanoen sille ovelle, josta Marie Antoinette koetti kääntää katsettansa pois, meni tuo uskollinen eläin nuuskimaan suurikantaisia ovennauloja ja vikistyään valittavasti päästi pitkän tuskallisen ulvonnan. Kuningatar asteli kiireesti ohi jaksamatta huutaa koiraansa takaisin ja käveli likellä seinää, voidakseen nojautua siihen.
Astuttuaan muutamia askelia eivät kuningattaren jalat enää kannattaneet häntä, ja hänen oli pakko pysähtyä. Hänen kälynsä ja tyttärensä tulivat hänen viereensä, ja hetkeksi jäivät nuo kolme naista liikkumattomiksi, muodostaen surullisen ryhmän äidin nojatessa otsaansa madame Royalen päähän.
Pikku Black liittyi heihin.