»No niin», huusi ääni, »tuleeko hän vai eikö?»
»Olemme täällä», sanoi kaupunginvirkamies, joka oli jäänyt seisomaan paikalleen kunnioittaen tätä yksinkertaisuudessaan niin suuria tuskaa.
»Mennään», sanoi kuningatar ja lähti taas laskeutumaan portaita.
Kun vangit olivat saapuneet kiertoportaiden alapäähän vastapäätä viimeistä ovea, jonka alle aurinko langetti leveitä kultaisia valojuovia, löi rummuttaja pärinän, joka kutsui vartion kokoon, sitten seurasi pitkä hiljaisuus, jonka uteliaisuus aikaansai, ja viimein aukeni raskas ovi kääntyen hitaasti narisevilla saranoillaan.
Muuan nainen istui maassa, tai pikemminkin oli makuulla oven viereisen suojakiven kulmauksessa. Se oli Tisonin vaimo, jota kuningatar ei ollut nähnyt vuorokauteen ja jonka poissaolo oli useita kertoja herättänyt hänen kummastustansa edellisenä iltana ja puheena olevana aamuna.
Kuningatar näki jo päivänpaisteen, puut, puutarhan, ja toisella puolen puutarhan aitaa ryhtyi hänen ahnas silmänsä hakemaan pientä sotilasravintolan majaa, jossa hänen ystävänsä epäilemättä odottivat häntä, kun Tisonin vaimo kuullessaan hänen askelensa otti kätensä silmiltään ja kuningatar näki kalpeat riutuvat kasvot harmaantuneen tukan alta.
Muutos oli niin suuri, että kuningatar pysähtyi hämmästyneenä.
Silloin nousi Tisonin vaimo hitaasti kuten tekevät ne, joiden järki ei ole tallella, ja polvistui tämän oven eteen sulkien siten Marie Antoinetten tien.
»Mitä haluatte, vaimo hyvä?» kysyi kuningatar.
»Hän on sanonut, että teidän täytyy antaa minulle anteeksi.»