»Täällä on», huusi hän, »oikeuden tuomio, jolla tyttö Héloise Tison tuomitaan kuolemanrangaistukseen salaliittorikoksesta!»
Tuskin olivat nämä sanat tulleet Tisonin vaimon korviin, kun hänen muotonsa muuttui; hän nousi toiselle polvellensa ja ojensi kätensä sulkeakseen kuningattarelta tien.
»Voi, hyvä Jumala!» sopersi kuningatar, jolta sanakaan tästä kauheasta ilmoituksesta ei ollut jäänyt kuulematta.
»Tuomittu kuolemanrangaistukseen?» huudahti äiti, »minunko tyttöni tuomittu? Héloiseniko hukassa? Hän ei ole siis pelastanut tyttöäni eikä siis voikaan pelastaa? On siis liian myöhäistä?… Voi…!»
»Vaimoraukka», sanoi kuningatar, »uskokaa, että surkuttelen teitä.»
»Sinäkö?» sanoi hän ja hänen silmänsä veristyivät. »Sinäkö
surkuttelisit minua? Et koskaan, et koskaan!»
»Te erehdytte, surkuttelen teitä koko sydämestäni; mutta päästäkää
minut ohitsenne.»
»Päästäisinkö sinut ohi?»
Tisonin vaimo purskahti nauruun.
»En, en, päästin sinut pakenemaan, koska hän oli sanonut minulle, että jos laskisin sinut karkaamaan, pelastettaisiin minun tyttöni; mutta koska minun tyttöni tulee kuolemaan, et sinä pääsekään karkaamaan.»