»Tänne, hyvät herrat, tulkaa apuun», huudahti kuningatar. »Hyvä
Jumala! Hyvä Jumala! Näettehän hyvin, että tämä nainen on hullu.»
»Ei, minä en ole hullu, en minä; tiedän mitä sanon», huudahti Tisonin vaimo. »Katsokaa, se on totta, salaliitto oli olemassa; Simon paljasti sen, tyttöparkani myi kukkavihon. Hän myönsi sen vallankumousoikeudessa… neilikkavihon… siinä oli paperilippuja sisässä.»
»Hyvä rouva», sanoi kuningatar, »taivaan nimessä!»
Kuului taas uudestaan huutajan ääni, joka toisti:
»Täällä on oikeuden tuomio, jolla tyttö Héloise Tison tuomitaan kuolemanrangaistukseen salaliittorikoksesta!»
»Kuuletko?» ulvoi hullu, jonka ympärille kerääntyi kansalliskaartilaisia: »kuuletko, tuomittu kuolemaan? Sinun vuoksesi, sinun vuoksesi tapetaan minun tyttöni, kuuletko, sinun vuoksesi, Itävallatar?»
»Hyvät herrat», sanoi kuningatar, »taivaan nimessä! Ellette halua vapauttaa minua tästä mielipuoliparasta, päästäkää minut ainakin takaisin ylös; en voi kestää tämän naisen moitteita; niin vääriä kuin ne ovatkin, ne murtavat sydämeni.»
Ja kuningatar käänsi pois päänsä puhjeten tuskalliseen nyyhkytykseen.
»Niin, niin, itke, sinä tekopyhä!» kirkui hullu; »kukkavihkosi kävi hänelle kalliiksi… Muuten olisi hänen pitänyt aavistaa se; sillähän tavoin kuolevat kaikki ne, jotka palvelevat sinua. Sinä tuotat onnettomuutta, Itävallatar, sinun ystäväsi, sinun miehesi, sinun puolustajasi on tapettu; viimein tapetaan tyttäreni. Milloin tapetaan sinutkin vuorostasi, jottei enää kukaan kuolisi sinun vuoksesi?»
Ja onneton ulvoi nämä viimeiset sanat säestäen niitä uhkaavin ilmein.