»Sinä onneton!» rohkeni madame Elisabeth sanoa, »unohdatko sinä, että puhuttelet kuningatarta?»
»Kuningatar, hänkö?… kuningatar?» toisti Tisonin vaimo, jonka raivohulluus kiihtyi hetki hetkellä; »jos hän on kuningatar, kieltäköön hän pyöveleitä tappamasta tyttöäni… armahtakoon hän Héloise-parkaani… kuninkaat armahtavat… Hyvä on, anna minulle tyttöni takaisin, niin tunnustan sinut kuningattareksi… Aina siihen asti olet vain nainen, onnettomuutta tuottava nainen, tappava nainen!…»
»Voi, säälikää minua, hyvä rouva», huudahti Marie Antoinette, »nähkää minun tuskani, nähkää minun kyyneleni!»
Marie Antoinette yritti kävellä ohitse, ei enää toivossa päästä karkaamaan, vaan koneellisesti, vain päästäkseen tästä hirveästä ahdistuksesta.
»Voi, et sinä pääse ohitse», ulvoi eukko; »sinä haluat paeta, rouva Véto… tiedän sen hyvin, vaippaan kääriytynyt mies sanoi sen minulle; haluat päästä liittymään preussilaisiin… Mutta sinä et karkaa», jatkoi hän tarrautuen kiinni kuningattaren hameeseen: »minä estän sen, minä! Lyhtyyn roikkumaan, rouva Véto! Aseihin, ryhtykää! Eespäin, eespäin … juoda saa nyt sortajainsa verta…»
Ja väännellen käsiänsä, harmaat hapset hajallaan, kasvot punaisina, veristävin silmin kaatui onneton nainen maahan repäisten irti kappaleen hameita, johon oli tarrautunut kiinni.
Suunniltaan tuskasta, mutta ainakin vapautuneena mielipuolesta lähti kuningatar pakenemaan puutarhaan päin, kun äkkiä kuului hirveä huuto, johon sekaantui haukuntaa ja omituista meteliä ja joka sai kansalliskaartilaisten huomion kiinnitetyksi puoleensa; tämän näytöksen houkuttelemina olivat nämä seisoskelleet Marie Antoinetten ympärillä.
»Aseisiin! Aseisiin! Petosta!» huusi muuan mies, jonka kuningatar
tunsi äänestä suutari Simoniksi.
Tämän miehen vieressä, joka sapeli kädessä vartioi majan ovea, haukkui
pikku Black vimmatusti.
»Aseisiin, koko vartio!» huusi Simon, »meidät on petetty; viekää
Itävallatar sisään! Aseisiin, aseisiin!»