Mutta toisin kuin oli odotettu, Maurice oli välinpitämätön ja vaitelias, laati julistuksen korkeasti, suoritti kolmessa tunnissa koko hommansa, kysyi, oliko istunto päättynyt, ja saatuaan myöntävän vastauksen, otti hattunsa ja lähti astelemaan Saint-Honoré-katua kohti.
Hänen sinne tultuaan tuntui Pariisi hänestä ihan uudelta. Hän joutui taas Coq-kadun kulmaan, jossa hän eilen illalla oli nähnyt tuntemattoman naisen rimpuilevan sotilaiden käsissä; sieltä hän seurasi Marien sillalle saakka samaa tietä, jota oli kulkenut hänen rinnallaan, pysähtyen niillä paikoilla, missä he olivat kohdanneet eri kulkuvartiot. Tällöin muistui hänen mieleensä heidän keskustelunsa ikäänkuin nämä paikat olisivat säilyttäneet heidän sanojensa kaiun. Kello oli yksi iltapäivällä, ja aurinko, joka nyt paistoi kirkkaasti, teki yön muistot selviksi joka askeleella.
Maurice kulki siltojen yli ja tuli pian Victor-kadulle, joksi sitä siihen aikaan nimitettiin.
»Naisparka», puhui Maurice itsekseen, »ei tullut eilen ajatelleeksi, että yötä kestää vain kaksitoista tuntia ja ettei hänen salaisuutensa luultavasti säilyisi kauemmin kuin yökään. Päivän valossa löydän sen oven, josta hän pujahti sisään, ja kenties osun näkemään hänet itsensä jossakin ikkunassa?»
Hän saapui silloin vanhalle Saint-Jacques-kadulle ja asettui seisomaan siten kuin tuntematon oli kääntänyt itänet edellisenä iltana. Hetkiseksi hän sulki silmänsä, luullen kai, hullu parka, että eilisillan suutelo tulisi toisenkin kerran polttamaan hänen huuliaan. Mutta hän ei tuntenutkaan siitä muuta kuin muiston, joka todella polttikin vielä.
Maurice avasi jälleen silmänsä ja näki molemmat kujat, toisen oikealla, toisen vasemmalla. Ne olivat likaisia, huonosti kivettyjä, kahden puolen aidattuja, ja siellä oli puron yli vieviä pikku siltoja, hirsistä kyhättyjä holvikäytäviä, soppia, parikymmentä rempallaan olevaa, ränsistynyttä ovea. Siellä asui raaka työ koko kurjuudessaan, kurjuus koko hirveydessään. Siellä täällä oli puutarhoja, joita toisinaan ympäröivät pensasaidat, toisinaan seipäillä tuetut paalut, muutamia muurit. Katosten alla kuivui nahkoja, joista levisi vastenmielinen, edottava nahkatehtaan haju. Maurice etsiskeli ja hapuili kahden tunnin ajan, mutta ei löytänyt mitään, ei päässyt minkään jäljille; kymmenen kertaa hän palasi entiselle paikalleen perehtyäkseen seutuun. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhat, kaikki tutkimukset jäivät tuloksettomiksi. Nuoren naisen jäljet näyttivät sumu ja sade hävittäneen.
»No niin», sanoi Maurice itsekseen, »olen nähnyt unta. Tämä likaviemäri ei ole hetkeäkään voinut olla eilisiltaisen ihanan keijukaisen asuntona.»
Tässä hurjassa tasavaltalaisessa oli runollisuutta, joka ilmeni vallan toisella tavalla kuin hänen hempeitä runoja lausuvassa ystävässään, sillä saatuaan tämän ajatuksen hän lähti kotiin, jottei pimentäisi sitä sädekehää, joka loisti hänen tuntemattomansa päässä. Tosin hän saapui kotiin epätoivoissaan.
»Hyvästi», sanoi hän, »kaunis salaperäinen olento; olet kohdellut minua kuin olisin joko tyhmä tai lapsi. Tosiaankin, olisikohan hän tullut tänne minun kanssani, jos hän olisi asunut täällä? Ei, hän on vain kulkenut tätä tietä kuten joutsen myrkyllisen suon halki. Ja niinkuin linnun jälki ilmassa on näkymätön, samoin on hänenkin.»