Vuorelainen teki raivokkaan kädenliikkeen temmatakseen tämän toisen kirjan, kuten oli ottanut ensimmäisen. Mutta nähdessään tuon eleen, joka sai ikkunan ääressä istuvan ompelevan vanginkin vavahtamaan, tyttö syöksyi paikalle, kietoi kätensä lukevan naisen pään ympärille, sopersi itkien: »Voi, äitiparka!» ja sitten suuteli häntä.
Silloin vangittu nainen vuorostaan, ollen antavinaan tytölle vastasuukon, pani suunsa hänen korvalleen ja sanoi:
»Marie, pesän suuhun on piilotettu kirjelippu; ota se pois.»
»Jo riittää!» sanoi virkamies, kiskaisten tytön karkeasti luokseen ja erottaen hänet siten äidistään. »Ettekö ole jo pian suudelleet kylliksi?»
»Hyvä herra», sanoi tyttö, »onko Konventti julistanut, etteivät lapset saa enää suudella äitiään?»
»Ei ole, mutta se on käskenyt rankaisemaan pettureita, ylimysmielisiä ja entisiä, ja juuri sitä varten me olemme täällä kuulustelua pitämässä. No niin, Antoinette, vastaapas.»
Nainen, jota puhuteltiin näin karkealla tavalla, ei suvainnut edes katsahtaa puhujaan. Päinvastoin hän käänsi pois päänsä, ja heikko puna nousi hetkeksi hänen tuskan kalventamille ja kyynelten uurtamille kasvoilleen.
»On mahdotonta», jatkoi mies, »että olisit tietämätön viime yön yrityksestä. Kuka pani sen toimeen?»
Vanki oli yhtä vaiti kuin ennenkin.
»Vastatkaa, Antoinette», sanoi silloin Santerre astuen lähelle huomaamatta, että nuori nainen värähti kauhusta nähdessään sen miehen, joka tammikuun 21 päivän aamuna oli tullut Templeen noutamaan Ludvig XVI:n mestauslavalle. »Vastatkaa. Tänä yönä on vehkeilty tasavaltaa vastaan ja yritelty vapauttaa teidät siitä vankeudesta, johon kansan tahto on teidät tuominnut rikostanne rangaistukseksi. Sanokaa, tiesittekö vehkeilystä?»