Marie-Antoinette vavahti kuullessaan tämän äänen ja näytti yrittävän paeta sitä siirtymällä tuolillaan niin pitkälle taaksepäin kuin taisi. Mutta hän ei vastannut tähän kysymykseen enempää kuin molempiin aikaisempiinkaan, Santerrelle enempää kuin kaupungin virkamiehellekään.
»Ette siis tahdo vastata?» sanoi Santerre polkien jalkaansa rajusti.
Vanki otti pöydältä kolmannen niteen.
Santerre kääntyi; tämä mies komensi 80,000 miestä, ja hänen pelkästä viittauksestaan oli kuolevan Ludvig XVI:n ääni hukkunut väkijoukon huutoihin, mutta hänen raaka voimansa murtui tuon vankiraukan arvokkuutta vastaan, jonka pään hän myöskin olisi saanut putoamaan, mutta jota hän ei kyennyt taivuttamaan.
»Ja te, Elisabeth», sanoi hän toiselle naiselle, joka hetkeksi oli keskeyttänyt seinävaatteen ompelemisen rukoillakseen kädet ristissä, ei näitä miehiä, vaan Jumalaa, »vastaatteko te?»
»En tiedä, mitä kysytte», kuului vastaus; »sen vuoksi en voi vastata teille».
»No hitto soikoon, kansatar Capet», sanoi Santerre käyden kärsimättömäksi, »olihan aivan selvää, mitä äsken sanoin. Sanon, että eilen on yritetty auttaa teitä karkaamaan ja että teidän täytyy tuntea rikolliset.»
»Meillä ei ole mitään yhteyttä ulkomaailman kanssa, hyvä herra; emme siis voi tietää mitä tehdään meidän puolestamme, yhtä vähän kuin meitä vastaankaan.»
»Hyvä on», sanoi kaupungin virkamies, »saamme sitten nähdä, mitä veljenpoikasi sanoo».
Ja hän lähestyi kruununperillisen vuodetta.