»Miksikä ei? Yhtä hyvin hän ansaitsee sen kuin joku toinenkin. Eihän se enää ole tyrannien rahaa, vaan kansakunnan, koska kansa maksaa heidän puolestaan.»
»Sinua on käsketty tarkoin tutkimaan liinavaatteet!»
»No niin, enkö minä täytä tehtävääni? Todistaahan sitä se, että eilen oli erääseen nenäliinaan tehty kaksi solmua: vein sen neuvostoon, joka käski vaimoni avata solmut, silittää liinan ja viedä sen rouva Capetille sanomatta mitään.»
Kuullessaan tämän ilmoituksen, että nenäliinaan oli tehty kaksi solmua, kuningatar vavahti; hänen silmäteränsä laajenivat, ja hän vaihtoi silmäyksen madame Elisabethin kanssa.
»Tison», sanoi Santerre, »tyttäresi isänmaallisuutta ei kukaan epäile; mutta tästä päivästä lähtien hän ei enää astu Templeen».
»Voi, hyvä Jumala!» sanoi Tison kauhuissaan, »mitä sanotte te muut siihen? Kuinka? Ettäkö en enää näkisi tytärtäni muuta kuin ulos mennessäni?»
»Et mene enää ulos», sanoi Santerre.
Tison katseli ympärilleen kiinnittämättä hurjistunutta katsettaan mihinkään esineeseen. Sitten hän äkkiä huusi:
»En mene enää ulos! Vai niinkö se on? Hyvä on! Minä lähden kokonaan, minä. Jätän eronpyyntöni: en ole petturi, aristokraatti, jotta minua voitaisiin pitää vankilassa. Minä tahdon lähteä ulos!»
»Kansalainen», sanoi Santerre, »tottele Kommuunin käskyjä ja ole vaiti, tai sinun käy huonosti, sen sanon minä. Jää tänne ja pidä silmällä, mitä täällä tapahtuu. Sinä olet valvonnan alainen, ilmoitan sen sinulle etukäteen.»