»Voi, hyvät herrat», sanoi madame Elisabeth kauniin rukoilevasti liittäen kätensä yhteen, »hyvät herrat, taivaan nimessä, armahtakaa kahta äitiä!»
»Puhukaa», sanoi Santerre, »mainitkaa rikostoverienne nimet ja tunnustakaa heidän suunnitelmansa, selittäkää, mitä merkitsivät solmut siinä nenäliinassa, jonka Tisonin tyttö oli tuonut liinavaatteillenne mukana, ja siinä, joka löytyi taskustanne; silloin jätämme poikanne teidän haltuunne».
Madame Elisabethin katse näytti rukoilevan kuningatarta tekemään tämän kauhean uhrauksen.
Mutta ylpeänä tämä pyyhki pois kyyneleen, joka kiilsi kuin timantti hänen silmäkulmassaan, ja sanoi:
»Hyvästi, poikani. Älkää milloinkaan unohtako isäänne, joka on taivaassa, äitiänne, joka pian tulee häntä seuraamaan; toistakaa joka ilta ja joka aamu se rukous, jonka olen teille opettanut. Hyvästi, poikani.»
Hän antoi pojalleen viimeisen suudelman ja sanoi nousten seisomaan kylmänä ja taipumattomana:
»En tiedä mitään, hyvät herrat. Tehkää niin kuin tahdotte.»
Mutta tämä kuningatar olisi tarvinnut enemmän voimaa, kuin mitä naisen, etenkään äidin sydämessä on. Hän vaipui voimattomana tuolille, ja sillä aikaa vietiin pois hänen poikansa, joka vuodatti kyyneliä ja ojensi hänelle käsiään, mutta ei päästänyt ääntäkään.
Ovi sulkeutui kaupungin virkamiesten jäljessä, jotka veivät mukanaan kuninkaan lapsen, ja niin jäivät nuo kolme naista yksin.
Vallitsi toivoton äänettömyys, jonka katkaisivat vain muutamat nyyhkytykset.