Kuningatar nousi paikaltaan, meni katsomaan ovelle, pidettiinkö häntä silmällä, ja vedettyään tukastaan hiusneulan hän astui seinän luo ja kaivoi eräästä raosta pienen paperilapun, joka oli taitettu kirjelipun muotoon. Näyttäen tätä madame Royalelle hän sanoi:
»Muistelkaa nyt oikein tarkoin, ennenkuin vastaatte minulle, tyttäreni; oliko käsiala sama kuin tässä?»
»Oli, oli, äiti», huudahti prinsessa, »oli, minä tunnen sen».
»Jumalan kiitos!» huudahti kuningatar langeten polvilleen hartaana. »Jos hän kerran on voinut kirjoittaa tämän aamun jälkeen, on hän siis pelastunut. Kiitos. Jumalani! Kiitos! Niin jalo ystävä ansaitsi kyllä sinun ihmetyösi.»
»Kenestä te siis puhutte, äiti?» kysyi madame Royale. »Kuka tämä ystävä on? Sanokaa minulle hänen nimensä, jolta rukoilisin Jumalaa hänen puolestaan.»
»Niin, olette oikeassa, tyttäreni; älkää milloinkaan unohtako tuota nimeä, sillä se on kunniakkaan ja urhokkaan aatelismiehen nimi. Hän ei ole uskollinen kunnianhimon vuoksi, sillä hän ei ole ilmestynyt ennenkuin onnettomuuden päivinä. Hän ei milloinkaan ole nähnyt Ranskan kuningatarta, tai oikeammin Ranskan kuningatar ei ole milloinkaan nähnyt häntä, ja hän pyhittää elämänsä kuningattaren puolustukseen. Ehkä hän saa palkakseen, kuten kaikki hyveet nykyään, hirveän kuoleman… Mutta… jos hän kuolee… Voi! Tuolla ylhäällä, tuolla ylhäällä minä kiitän häntä… Hänen nimensä on…»
Kuningatar katseli ympärilleen levottomana ja hiljensi äänensä:
»Hänen nimensä on Maison-Rougen ritari… Rukoilkaa hänen puolestaan!»
VII
Pelurin vala