Suutari Simonin käsiin joutuneena aloitti nuori kruununperillinen sen marttyyrikauden, joka sitten kahdessa vuodessa saattoi hänet isänsä ja äitinsä luokse. Hetken aikaa oli tyyntä.
Vuorelaisten tulivuori lepäsi ennenkuin se nielaisi girondistit.
Maurice tunsi tämän tyvenen sään painon, kuten ihminen tuntee ilman olevan painostavan myrskyn edellä, ja kun hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt joutoaikanaan, jolloin hän oli kokonaan kiihkeän rakkauden tai ainakin, kuten hänestä itsestään näytti, rakkauden tapaisen tunteen vallassa, luki hän uudelleen kirjeen, suuteli kaunista safiiriaan ja päätti, huolimatta valasta, jonka oli itsekseen vannonut, tehdä vielä viimeisen yrityksen ja lupasi tietysti, että se olisi viimeinen.
Nuori mies oli tosin ajatellut erästä mahdollisuutta: lähteä Kasvitieteellisen puutarhan piiriin ja pyytää tietoja sen sihteeriltä, virkatoveriltaan. Mutta häntä pidätti siitä se ensimmäinen, ja voimmepa sanoa, ainoa käsitys, joka hänellä oli ollut, että hänen kaunis tuntemattomansa oli sekaantunut johonkin valtiolliseen salajuoneen. Ajatus, että hänen varomattomuutensa saattaisi johtaa tuon ihastuttavan naisen Revolution-aukiolle ja tämän enkelinpään putoomaan mestauslavalla, pani Mauricen värisemään kauhusta.
Hän siis päätti lähteä seikkailuun yksin ja ilman minkäänlaisia lisätietoja. Hänen suunnitelmansa oli muuten hyvin yksinkertainen. Jokaiseen oveen kiinnitetyt luettelot antaisivat hänelle ensimmäiset merkit; sitten toisivat ovenvartijoitten kuulustelut lopullisen selvityksen tähän salaperäisyyteen. Lepellelierin piirin sihteerinä hänellä oli täysi oikeus pitää kuulusteluja.
Maurice ei tosin tietänyt tuntemattomansa nimeä, mutta yhdenmukaisuus johtaisi häntä. Oli mahdotonta, ettei niin suloisen olennon nimi olisi sopusoinnussa ulkomuodon kanssa: hänellä olisi varmasti jokin keijukaisen, haltijattaren tai enkelin nimi, sillä hänen saapuessaan maan päälle oli häntä tietenkin tervehditty kuten korkeampaa tai yliluonnollista olentoa.
Nimi johtaisi häntä siis erehtymättömästi.
Maurice vaihtoi ylleen karkeasta ruskeasta verasta tehdyn lyhyen takin, pani päähänsä punaisen juhlalakin ja lähti tutkimusmatkalleen ilmoittamatta asiasta kenellekään.
Hänellä oli kädessään visainen karttu, jota silloin sanottiin perustuslaiksi, ja hänen voimakkaassa kourassaan sillä oli sama arvo kuin Herkuleen nuijalla. Hänellä oli taskussaan Lepelletierin piirin sihteerin valtakirja. Se oli samalla kertaa hänen ruumiillisena turvanaan ja hänen henkisenä takauksenaan.
Hän kulki siis jälleen Saint-Victor-kadun ja Vieille-Saint-Jacques-kadun päästä päähän, lukien päivän himmenevässä valossa jokaiselle ovelle enemmän tai vähemmän harjaantuneella kädellä kirjoitetut nimet.