»Siinä tapauksessa on luultavaa, ettet löydäkään häntä.»
Ja sanoen Mauricelle sulavasti hyvästi porvari astui muutaman askeleen ja meni erääseen taloon vanhan Saint-Jacques-kadun varrella.
»Asia on siten, että jollet tunne hänen sukunimeään…» sanoi ovenvartija.
»No niin, ei, minä en tunne sitä», sanoi Maurice, joka ei olisi ollut pahoillaan, vaikka olisi haettu riitaa hänen kanssaan, koska hän silloin olisi saanut tilaisuuden purkaa huonoa tuultaan; olisipa hän ollut melko valmis ryhtymään riitaan tahallaankin. »Mitä sinulla on siihen sanomista?»
»Ei mitään, kansalainen, ei vähääkään; mutta jollet tunne ystäväsi nimeä, on luultavaa, kuten sinulle sanoi kansalainen Dixmer, on luultavaa, ettet löydä häntä.»
Ja kansalainen ovenvartija palasi kammioonsa kohottaen olkapäitään.
Mauricella oli suuri halu pehmittää kansalaista ovenvartijaa, mutta tämä oli vanha ja hänen heikkoutensa pelasti hänet.
Jos mies olisi ollut kahtakymmentä vuotta nuorempi, olisi Maurice esittänyt häpeällisen näytelmän: »tasa-arvoiset lain edessä, mutta eivät voiman edessä».
Sitäpaitsi oli yö tulossa eikä Mauricella ollut muuta kuin muutama minuutti valoisaa aikaa käytettävänään.
Hän käytti niitä hyväkseen tunkeutumalla ensimmäiseen kujaan, sitten toiseen; hän tutki niissä jokaisen oven, tarkasti jokaisen sopen, katseli jokaisen lauta-aidan yli, kapusi jokaisen kiviaidan päälle, heitti silmäyksen joka ristikon lävitse ja jokaisesta avaimenreiästä, kolkutti muutamien autioiden aittojen ovelle saamatta vastausta ja kulutti siten lähes kaksi tuntia tähän tuloksettomaan etsintään.