Hiki, joka oli valunut pitkin Mauricen otsaa, jäähtyi heti.
»Hän tulee huutamaan, valittamaan», sanoi ääni. »Oletteko vieneet ainakin rouva Dixmerin loitommaksi?»
»Hän ei tiedä mistään; hän on vastapäätä paviljongissa.»
»Rouva Dixmer», mutisi Maurice itsekseen, »alanpa ymmärtää. Olen sen nahkurimestarin luona, joka puhutteli minua vanhalla Saint-Jacques-kadulla ja poistui luotani nauraen minua, kun en voinut sanoa ystäväni nimeä. Mutta mitä peijakkaan hyötyä voi nahkurimestarilla olla minun murhaamisestani?»
»Joka tapauksessa», sanoi hän, »tapan heistä useamman kuin yhden ennenkuin minut murhataan».
Ja hän tempaisi rauhallisen työvälineen, joka hänen kädessään muuttui hirvittäväksi aseeksi.
Sitten hän palasi oven taakse ja asettui siten, että ovi avautuessaan suojaisi häntä.
Hänen sydämensä tykytti niin, että se oli halkaisemaisillaan rinnan ja hiljaisuudessa saattoi kuulla sen äänen.
Äkkiä Maurice vavahti päästä jalkoihin asti; muuan ääni oli sanonut:
»Jos uskotte minua, on parasta särkeä ruutu ja sitten tappaa hänet ampumalla pyssyllä ristikon lävitse.»