»Ei, ei, ei mitään laukausta», sanoi toinen ääni: »laukaus voi antaa meidät ilmi. Kas, tehän siellä olette Dixmer, entä vaimonne?»
»Olen juuri katsellut kaihtimen lävitse; hän ei aavista mitään, hän lukee.»
»Dixmer, te saatte päättää, mitä tehdään. Neuvotteko ampumaan pyssyllä vai pistämään tikarilla?»
»Hyvä, tikarilla. Mennään!»
»Mennään!» toisti viisi tai kuusi ääntä yhdessä.
Maurice oli vallankumouksen lapsi, sydän raudasta ja mieleltään jumalankieltäjä, kuten tuohon aikaan olivat monet ihmiset. Mutta kuullessaan sanan mennään lausuttuna sen oven takana, joka yksin erotti hänet kuolemasta, hän muisti ristinmerkin, jonka hänen äitinsä oli opettanut tekemään silloin, kun hän lapsena oppi rukoilemaan polvillaan.
Askelet lähenivät, mutta pysähtyivät, sitten avain narisi lukossa, ja ovi avautui vähitellen.
Viimeisen minuutin aikana oli Maurice sanonut itsekseen:
»Jos hukkaan aikaani iskemiseen, tapetaan minut. Hyökkäämällä murhaajien kimppuun yllätän heidät; kerkiän puutarhaan, kujaan, ehkä vielä pääsen pakoon.»
Tehden heti samassa leijonan loikkauksen ja päästäen hurjan huudon, josta vielä kajahti uhka enemmän kuin pelko, hän kaasi kumoon ensimmäiset kaksi miestä, jotka olivat luulleet hänen kätensä olevan köytettyinä ja silmät siteessä eivätkä mitenkään saattaneet odottaa sellaista hyökkäystä. Hän sysäsi syrjään muut, syöksyi teräksisillä pohkeillaan kymmenen syltä yhdessä sekunnissa, huomasi käytävän päässä puutarhaan aukeavan oven, joka oli selkoselällään, löytäisi sinne, hyppäsi kymmenen porrasta, tuli puutarhaan ja, katsellen ympärilleen niin paljon kuin ehti, juoksi portille.