»Piilottakaa tuo sormus», kuiskasi Geneviève sillä välin, »täällä tuntee sen koko maailma».
Maurice otti äkkiä sormuksen sormestaan ja sujautti sen liivintaskuunsa.
Hetkistä myöhemmin avautui paviljongin ovi, ja Dixmer astui aseettomana
Mauricea kohti.
»Anteeksi, kansalainen», sanoi hän, »kunpa olisin aikaisemmin tuntenut sen kiitollisuudenvelan, jossa olin teille! Vaikka vaimoni muistikin sen palveluksen, jonka teitte hänelle maaliskuun 10 päivän iltana, hän oli unohtanut teidän nimenne. Senvuoksi emme ensinkään tienneet, kenen kanssa olimme tekemisissä, Uskokaa minua, että muuten emme olisi hetkeäkään epäilleet teidän kunniaanne tai aikeitanne. Pyydän siis vieläkin kerran anteeksi!»
Maurice oli ällistynyt. Vain sattuma piti hänet tasapainossa; hän tunsi päänsä pyörivän ja oli vähällä kaatua. Hän nojautui uunia vasten.
»Mutta miksi te sitten tahdoitte tappaa minut?» sanoi hän.
»Sanon teille salaisuuden, kansalainen», sanoi Dixmer, »luotan teidän kunniantuntoonne. Olen, kuten jo tiedätte, nahkurimestari ja tämän nahkatehtaan johtaja. Suurin osa niistä hapoista, joita käytän nahkojen valmistukseen, on kiellettyä kauppatavaraa. Nyt olivat käyttämäni salakuljettajat saaneet kuulla, että heidät oli annettu ilmi yleiselle neuvostolle. Pelästyin kun näin teidän etsivän tietoja. Salakuljettajani pelästyivät vielä enemmän kuin minä teidän punaisia myssyänne ja päättäväistä ilmeitänne, enkä minä salaa teiltä, että kuolemanne oli päätetty asia.»
»Tiedän sen hiton hyvin», huudahti Maurice, »eikä siinä ole minulle mitään uutta. Olen kuullut teidän neuvottelunne ja nähnyt pyssynne.»
»Olen jo pyytänyt teiltä anteeksi», sanoi Dixmer hellyttävän hyväntahtoisesti. »Huomatkaa toki, että vallitsevan yleisen epäjärjestyksen vuoksi liiketoverini herra Morand ja minä keräämme hyvällä vauhdilla ääretöntä omaisuutta. Me toimitamme sotilaiden selkälaukkuja; joka päivä valmistamme tuhatviisisataa tai kaksituhatta. Siinä onnellisessa asiantilassa, missä elämme, ei kaupunginhallituksella, jolla on paljon tekemistä, ole aikaa kovin tarkasti tutkia meidän tilejämme, ja siitä on seurauksena, suoraan sanoen, että kalastelemme hiukan sameassa vedessä. Sitäkin enemmän, kuten jo sanoin, koska niillä tarvikkeilla, jotka hankimme salakuljetustietä, voimme ansaita kaksisataa prosenttia.»
»Helkkari», sanoi Maurice, »tuopa näyttää minusta koko reilulla palkkiolta, ja ymmärränpä nyt pelkonne, että minun ilmiantoni saattaisi tehdä siitä lopun; mutta nyt, kun tunnette minut, olette rauhallinen, eikö niin?»