»Tämähän selittää kaikki», sanoi Dixmer enkelimäisen luottavasti, näyttämättä vähintäkään epäilystä.
Geneviève oli punastunut ja huomatessaan sen kääntynyt selin.
»Kansalainen Lindey-parka», sanoi Dixmer nauraen, »kuinka kauhean hetken olemmekaan teille tuottaneet, ja varmasti te kuitenkin olette viimeinen mies, jolle haluaisin tehdä pahaa; niin hyvä isänmaanystävä, oikea veli! — Mutta totta puhuen luulin jonkun ilkimielisen väärinkäyttävän nimeänne.»
»Elkäämme puhuko siitä enää», sanoi Maurice huomaten lähtöajan tulleen: »saattakaa minut kadulle ja unohtakaamme…»
»Saat taisinko minä teidät kadulle?» huudahti Dixmer, »jättäisinkö minä teidät? Eipä suinkaan, eipä suinkaan! Minä tarjoan, taikka oikeammin yhtiökumppanini ja minä tarjoamme tänään illalliset niille urheille pojille, jotka juuri tahtoivat murhata teidät. Toivon teidän syövän illallista heidän seurassaan, jotta näkisitte, etteivät he ole sellaisia paholaisia kuin miltä näyttävät.»
»Mutta», sanoi Maurice ihastuneena siitä, että saisi olla muutaman tunnin Genevièven lähellä, »en tosiaankaan tiedä, sopiiko minun suostua».
»Kuinka? Sopiiko teidän suostua», sanoi Dixmer; »uskon varmasti, että sopii; he ovat hyviä ja kelpo isänmaanystäviä, kuten tekin; sitäpaitsi en voi uskoa anteeksiantoonne ennenkuin olemme yhdessä murtaneet leivän».
Geneviève ei sanonut sanaakaan. Maurice oli tulisilla hiilillä.
»Luulen todella olevani teille vaivaksi, kansalainen…» änkytti hän.
»Tämä puku… huono kuntoni…»
Geneviève katsoi häneen arasti.