»No saakeli!» sanoi Morand kumartuen eteenpäin katsellakseen Mauricea, »olisinpa utelias kuulemaan tuosta; tähän saakka ei kukaan ole osannut kertoa siitä mitään yksityiskohtia. Mutta teillä, kansalainen, joka olette erään Pariisin tärkeimmän piiriin sihteeri, lieneekin tarkemmat tiedot?»
»Kyllä onkin», sanoi Maurice, »ja se, mitä teille nyt kerron, on silkkaa totuutta».
Kaikki pöytäkumppanit, vieläpä Genevièvekin, näyttivät odottavan
Mauricen kertomusta erittäin tarkkaavaisina.
»No niin, Maison-Rougen ritari saapui Vendéestä, mikäli on saatu selville; hän oli matkustanut koko Ranskan halki ainaisen onnensa seuraamana. Tultuaan päivällä Roulen tulliportille hän odotti kello yhdeksään saakka illalla. Tällöin astui rahvaannaiseksi pukeutunut nainen ulos tulliportista ja toi ritarille kansalliskaartin jääkärin puvun: kymmenen minuutin perästä he tulivat yhdessä sisään. Vartiomies, joka oli nähnyt naisen menevän ulos yksinään, mutta palaavan nyt miehen seurassa, rupesi epäilemään ja hälytti vartion; vartio tuli ulos. Nuo molemmat rikolliset ymmärsivät, että tarkoitettiin heitä, ja syöksyivät erääseen palatsiin, josta heidän pakoaan varten avattiin ovi Champs-Elyséesille päin. Näyttää siltä kuin olisi tyranneille täysin uskollinen kulkuvartio odottanut ritaria Bar-da-Bee-kadun kulmassa. Loput tiedätte itse.»
»Kas vain!» sanoi Morand; »tuo teidän kertomuksenne on varsin ihmeellinen…»
»Ja se on ennen kaikkea totta», sanoi Maurice.
»Niin, siltä se tuntuu: mutta tiedetäänkö, minne nainen joutui?»
»Ei, hän katosi täydelleen, eikä vähääkään tiedetä, kuka hän oli ja mikä hän oli.»
Kansalainen Dixmer ja hänen liiketoverinsa näyttivät hengittävän vapaammin.
Geneviève oli kuunnellut koko juttua kalpeana, liikkumalta ja ääneti.