— Sen miehen täytyy olla liitossa saatanan kanssa! huudahti d'Harmental.
— Olemme hävinneet vedon, veikkoset, ilmoitti Roquefinette miehilleen, jotka odottivat hänen määräyksiään. — Mutta me emme hyvästele vielä. Tämä uusitaan. Mitä luvattuun palkkioon tulee, niin olette jo saaneet puolet ja huomenna maksetaan toinen puoli vanhassa paikassa. Näkemiin.
Kaikkien apulaisten hajaannuttua johtajat jäivät kahden kesken.
— No niin, eversti? virkahti Roquefinette ja katseli d'Harmentalia suoraan silmiin.
— Kas, minulla on hyvä halu esittää teille eräs pyyntö, kapteeni, vastasi d'Harmental.
— Mikä sitten? kysyi Roquefinette.
— Että seuraatte minua johonkin syrjäiseen paikkaan ja ammutte pääni mäsäksi. Siten tämä viheliäinen pääni saa rangaistuksensa eikä silti tule tunnetuksi.
— Ja miksi niin?
— Miksikö? Siksi että tällaisessa työssä epäonnistunut on aina tomppeli. Mitä nyt voin sanoa herttuattarelle?
— Mitä, ihmetteli Roquefinette, — se Peukalois-Liisako teitä hätäännyttää? Jospa hitto vieköön olettekin julmetun herkkäluontoinen, eversti! Miksi ihmeessä ei hänen ontuva miehensä itse hoida asioitaan? Olisipa tehnyt mieleni nähdä tuo tekosievä valtiattarenne ja hänen kaksi kardinaaliaan ja kolme tai neljä markiisiaan yrittämässä kiipeillä täällä muureja myöten kuin sisiliskot. Sen sijaan, että he parhaillaan tutisevat pelosta jossakin Arsenalin sopessa, me olemme toki jääneet taistelutantereen herroiksi. Kuulkaahan, eversti, mitä teille sanoo vanha kettu. Hyvältä salaliittolaiselta vaaditaan erityisestikin miehuutta, ja sitä teillä on, mutta myös kärsivällisyyttä, jota teiltä puuttuu. Jumaliste, jos minulla olisi omaan laskuuni suoritettavana tällainen urakka, niin vakuutanpa teille, että minä ajaisin sen perille, ja jos jonakin päivän tahdotte siirtää sen minulle… Sitä sopii tuumiskella.