Tunnin kuluttua Buvat palasi katsomaan Claricen vointia. Sairas oli tullut tajuihinsa, mutta vaikka silmät olivat auki, ei hän puhunut enää. Kuitenkin hän vielä tunsi ympäristönsä, koska naapurin nähdessään liitti kätensä ristiin ja alkoi rukoilla. Sitten hän näytti hapuilevan jotakin päänalusensa alta. Mutta sekin ponnistus tuntui olevan liikaa hänen tilassaan, sillä hän painui voihkaisten takaisin pielukselleen hievahtamattomaksi.
Hoitajatar pudisti päätänsä ja lähestyi sairasta sanoen:
— Kyllä päänalusenne on kunnollisesti pöyhitty, rouva kulta, sitä on turhaa kaivella. Buvatiin kääntyen hän lisäsi olkapäitään kohauttaen: — Ne sairaat, ne sairaat, sanokaas muuta, — aina ne kuvittelevat jotakin olevan epäkunnossa! Kuolema, kuolema siten ennehtii, mutta ne eivät tiedä sitä.
Clarice hengähti syvään, mutta jäi liikkumattomaksi. Hoitajatar lähestyi häntä jälleen ja siveli sulankärjellä hänen huuliinsa jotakin keksimäänsä vahvistavaa sekoitusta, johon oli käynyt noutamassa ainekset apteekista. Buvat ei voinut katsella tätä näytelmää. Hän kehotti hoitajatarta pitämään hyvää huolta äidistä ja lapsesta ja poistui.
Seuraavana aamuna potilaan tila oli yhä huonompi. Silmät olivat kyllä auki, mutta hän ei näkynyt tuntevan ketään muuta kuin tyttärensä, joka oli pantu makaamaan hänen viereensä vuoteelle. Äiti oli tarttunut pikku käteen eikä enää tahtonut päästää sitä. Lapsi puolestaan pysyi liikkumattomana ja mykkänä ikään kuin vaistoten, että tämä oli viimeinen äidillinen hyväily. Nähdessään hyvän ystävänsä hän vain virkkoi:
— Hän nukkuu, äiti nukkuu.
Buvatista näytti Clarice silloin liikahtavan, niin kuin hän olisi vielä kuullut ja tuntenut tyttärensä äänen, mutta se saattoi vain olla hermovärähdyskin. Hän kysyi hoitajattarelta, tarvitsiko sairas mitään. Toinen ravisti päätänsä sanoen:
— Mitäs hän! Se olisi vain rahan haaskausta. Kyllä ne apteekit muutenkin kiskovat hyvää voittoa!
Buvatin olisi tehnyt mieli jäädä naapurinsa luo, sillä hän näki, että tällä ei voinut olla enää montakaan hetkeä elettävänä, mutta hänen oli mahdoton ajatellakaan jättäytyä päiväksikään pois toimistostaan, ellei itse ollut kuolemaisillaan. Hän siis saapui sinne tapansa mukaisesti, mutta niin murheissaan ja apeana, ettei kuningas paljoakaan hyötynyt hänen läsnäolostaan. Huomattiinpa sinä päivänä ihmetellen, että Buvat ei odottanutkaan kello neljän lyöntien loppuun ennen kuin päästi auki niiden sinisten irtohihakkeiden nauhat, joilla hän työssään suojeli takkiaan. Hän nousi jo ensimmäisellä kellonlyönnillä, sieppasi hattunsa ja poistui. Ylimääräinen apulainen, joka oli jo ennen mielinyt hänen paikkaansa katseli hänen lähtöänsä; kun hän sitten oli painanut oven kiinni, jupisi tämä tavoittelija siksi kovaa, että johtaja saattoi kuulla:
— Kas vain, se mies ottaa toimensa keveältä kannalta!