Buvatin aavistukset olivat toteutuneet. Asuintaloonsa ehtiessään hän kysyi ovenvartijattarelta, miten rouva du Rocher jaksoi.
— Ah, Jumalan kiitos, kuului vastaus, — se vaimoraukka on onnellinen, hän on päässyt kärsimyksistään.
— Hän on kuollut! huudahti kirjastovirkailija, tuntien sitä väristystä, jota kuolemanviesti aina tuottaa läheiselle.
— Noin kolme neljännestuntia takaperin, ilmoitti portinvartija ja ryhtyi jälleen parsimaan sukkaansa ja varsin hilpeällä sävelmällä hymisemään pikku laulelmaa, jonka oli keskeyttänyt Buvatille vastatakseen.
Buvat nousi hiljalleen portaita, askelman kerrallaan, pysähtyen jokaisessa kerroksessa pyyhkimään otsaansa. Saavuttuaan ylimmälle tasanteelle hän huomasi pakolliseksi nojata seinään, kun jalat pyrkivät pettämään. Ruumiin näkemisessä on jotakin outoa ja juhlallista, joka ei voi olla vaikuttamatta lujaluontoisimpaankin. Siinä hän seisoi mykkänä, liikkumattomana ja epäröivänä, kun oli kuulevinaan pikku Bathilden valittavan äänen. Silloin hän muisti turvattoman pienokaisen, ja se antoi hänelle hiukan rohkeutta. Ovelle päästyään hän kuitenkin vielä seisahtui, mutta silloin hän selvemmin kuuli pikku tytön vaikeroimisen.
— Äiti! huusi lapsi nyyhkytysten keskeyttämällä hennolla äänellään. —
Äiti, herää jo, äiti! Kuinka sinä olet niin kylmä?
Sitten lapsi tuli ovelle, koputti pikku kädellään ja huusi:
— Setä, setä, tule! Minä olen ihan yksin, minä pelkään!
Buvat ei voinut ymmärtää, miksi lasta ei ollut korjattu jonnekin heti äidin kuoltua, ja onnettoman pienokaisen herättämä syvä sääli voitti sen kiusallisen tunteen, joka oli hetkiseksi pysähdyttänyt hänet. Hän painoi ovenripaa, mutta ovi olikin lukossa. Samassa hän kuuli ovenvartijattaren kutsuvan häntä. Hän juoksi portaisiin ja tiedusti avainta.
— Kas, sitähän minä juuri! vastasi eukko. — Katsokaas minua hupakkoa, kun ohimennessänne unohdin antaa sitä teille!