Buvat riensi alas kiireimmän kautta.
— Ja miten tämä avain on täällä? hän kysyi.
— Isäntä sen jätti minulle, toimitettuaan huonekalut pois.
— Mitä! Huonekalutko viety! huudahti Buvat.
— No, tietysti hän korjasi huonekalut haltuunsa! Naapurinne ei ollut varoissaan, herra Buvat, ja sopii pitää varmana, että häneltä jäi maksettavia joka taholle. Eihän isäntä halunnut joutua rettelöimään. Vuokra ennen kaikkea, se on kohtuullista! Sitä paitsi, hän ei tarvitse huonekaluja, se rakas rouvaraukka!
— Mutta sairaanhoitajatar — mihin hän joutui?
— Nähdessään potilaansa kuolleeksi hän meni matkoihinsa. Hänen toimensa oli päättynyt, hän saapuu pukemaan käärinliinoihin écun palkkiosta, jos tahdotte. Tavallisesti ovenvartijat saavat sen pikku tienestin. Mutta minä en voi, olen liian herkkämielinen.
Buvat käsitti värähtäen, mitä oli tapahtunut. Hän nousi ylös portaita nyt yhtä joutuisasti kuin oli edellisellä kerralla vitkastellut. Hänen kätensä vapisi niin rajusti, että oli työlästä saada avain sovitetuksi lukonreikään, mutta viimein ovi avautui.
Clarice oli oikaistu vuodeoljilleen keskelle tyyten tyhjennetyn kamarin lattiaa. Verhoksi oli heitetty huono peite, joka oli varmaankin kokonaan peittänyt hänet, mutta pikku Bathilde oli vetänyt sitä syrjään, etsiessään äitinsä kasvoja, joita hän hiveli Buvatin astuessa sisälle.
— Voi, setä, setä, huusi lapsi, — herätä toki äitini, joka tahtoo yhä nukkua, herätä hänet, kiltti setä!