— Mahdollista, tuumi Buvat, — vaikka minä en sitä usko. Mutta se vain on totta, että herra Papillon on hävytön mies.
Bathilde oli toista mieltä. Hän ei kuitenkaan tahtonut sotkeutua arkaluontoiseen keskusteluun holhoojansa kanssa, vaan vaihtoi puheenaihetta, ilmoittaen päivällisen olevan valmiina; tavallisesti se tiedotus heti antoi kelpo miehemme ajatuksille uuden suunnan. Sen enempää virkkamatta Buvat antoi kotelon takaisin Bathildelle ja astui pikku ruokailuhuoneeseen, läimäytellen reisiään ja hyräillen ainaista
anna mun mennä — jalkani, lennä jne.
Hän aterioi yhtä hyvällä ruokahalulla kuin ei hänen melkein isällistä itserakkauttaan olisikaan härnätty ja kuin ei ketään herra Papillonia olisi ollut olemassakaan.
Samana iltana, sitten kun kirjastovirkailija oli noussut omaan kamariinsa puhtaaksikirjoitusten ääreen, Bathilde antoi kotelon Nanettelle, käski hänen viedä nämä piirrokset herra Papillonille ja pyytää niistä ne kahdeksankymmentä livreä, jotka oli jo tarjottu Buvatille.
Nanette teki työtä käskettyä, ja tyttö odotti hänen paluutansa jännittyneesti, sillä hän ei voinut uskoa, ettei Buvat ollut erehtynyt hinnasta. Kymmenen minuutin kuluttua hän täydellisesti rauhoittui, kun kelpo vaimo toi rahat.
Bathilde otti ne käteensä, katseli niitä kyynelsilmin hetkisen, sitten laski ne pöydälle ja meni äänettömänä polvistumaan vuoteensa jalkopäässä olevan ristiinnaulitun eteen, missä hän joka ilta lausui rukouksensa. Hän voisi siis osittain korvata suojelijalleen, mitä tämä oli hänen hyväkseen uhrannut!
Seuraavana päivänä kirjastovirkailija toimistosta palatessaan tahtoi vaikkapa vain herra Papillonin kiusotteluksi mennä vielä hänen ovensa ohitse. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun näki noiden kahden lapsenpään katselevan vastaansa myymälän ikkunasta komeihin puitteisiin sovitettuina. Samassa ovi avautui, ja kauppias ilmestyi kynnykselle.
— Kas niin, veikkoinen, hän haastoi, — tuli siis tuumituksi asiaa! Päätettiin muuttaa rahaksi kaksi lapsenpäätämme, jotka eivät olleet myytävinä! Juukeli sentään, en luullut teitä niin ovelaksi, naapuri! Saitte sievästi nylkäistyksi siten kahdeksankymmentä livreä. Mutta välipä sillä, sanokaa neiti Bathildelle, että kun hän on hyvä ja hurskas tyttö, minä hänen takiaan ostan kyllä samaan hintaan kaksi tuollaista työtä kuukausittain, jos hän sitoutuu olemaan valmistamatta mitään muille.
Kirjastovirkailija oli kuin puulla päähän lyöty; hän murisi vastauksen, josta kauppias ei saanut tolkkua, ja lähti astelemaan pitkin Rue du Gros-Chenetiä, valikoiden nupukiviä keppinsä pään kopauteltaviksi, mikä hänellä oli syvän mietiskelyn merkkinä. Sitten hän nousi asuintalonsa viidenteen kerrokseen napauttelematta porraskaiteita, joten hän avasi Bathilden kamarin oven ennen kuin nuori tyttö kuuli hänen tuloaan. Bathilde oli piirustushommassa; hän oli jo aloittanut uuden lapsenpään.