Huomatessaan suojelijansa seisahtuvan ovelle kovin huolestuneen näköisenä Bathilde laski pöydälle kartongin ja pastellipuikot ja riensi hänen luokseen kysyen, mitä oli tapahtunut. Vastaamatta Buvat pyyhkäisi silmännurkistaan kaksi isoa kyyneltä ja lausui sitten sanomattoman surkeasti:
— Hyväntekijäni tytär, Clarice Grayn ja Albert du Rocherin lapsi, siis tekee työtä elannokseen!
— Mutta, isäseni, väitti Bathilde puolittain itkien, puolittain nauraen, — minä en tee työtä, vaan huvittelen.
Puhuttelumaininta ystäväiseni muuttui Bathildella suurissa tilaisuuksissa isäseksi, joka tavallisesti tasaannutti kelpo miehen pahimmatkin kiusat, mutta tällä kertaa se temppu ei tepsinyt.
— Minä en ole isäsesi enkä ystäväisesi, mutisi Buvat pudistaen päätänsä ja katsellen neitoa liikuttavan rehdisti; — olen aivan yksinkertaisesti köyhä Buvat, jolle kuningas ei enää maksa palkkaa ja joka ei kirjoittelullaan ansaitse sen vertaa, että saisi edelleen kustannetuksi sinunlaisellesi neidille kuuluvaa kasvatusta.
Ja hänen käsivartensa hervahtivat riippumaan niin masentuneesti, että keppi kirposi lattialle.
— Oh, nytkö sinä vuorostasi panet minut sortumaan suruun? huudahti Bathilde puhjeten nyyhkytyksiin, kun suojelijan kasvoilla kuvastui niin suunnaton murheellisuus.
— Minäkö sortaisin sinua suruun, lapseni! vastasi Buvat hellästi. —
Mitä siis olen tehnyt? Mitä siis olen tehnyt?
Ja hän liitti kätensä ristiin ja oli valmis polvistumaan tytön eteen.
— Kas niin, tuollaisena minä sinua rakastan, isäseni, sanoi Bathilde; — itken silloin kun näytät olevan pahastunut minulle.