Markiisittarella oli se ansio, että hän oli pysynyt entisten rakastajiensa ystävättärenä. Vanhojen muistojen takia hän vastaanotti chevalier d'Harmentalin hyvin suosiollisesti ja marski de Villarsin[11] pistäytyessä jonkun päivän kuluttua hänen luokseen hän lausui tälle nuoren suojattinsa puolesta muutamia niin painokkaita sanoja, että marski vastasi siitä hetkestä asti kiinnittävänsä chevalierin sotilasseurueeseensa ja tarjoavansa hänelle heti kaikki mahdolliset tilaisuudet sen suotuisan käsityksen oikeuttamiseen, jonka hänen korkea suojelijattarensa oli suvainnut hänestä saada.
Chevalierille oli suuri ilo nähdä sellaisen portin avautuvan edessään.
Sotaretki, joka nyt oli alkamassa koitui ratkaisevaksi.
Ludvig XIV oli joutunut hallituksensa viimeiseen jaksoon, vastoinkäymisten vaiheeseen. Tallard ja Marsin olivat saaneet selkäänsä Höchstädtin taistelussa, Villeroy Ramilliesissa, ja itse Villars, Friedlingenin sankari, oli Marlboroughia ja Eugenia vastustaessa menettänyt Malplaquetin kuuluisan taistelun. Koko Eurooppa, jonka Colbertin ja Louvoisin hallinnollinen taito oli joksikin aikaa lannistanut, nousi Ranskaa vastaan. Asema oli kärjistynyt äärimmilleen. Niin kuin epätoivoinen sairas vaihtaa lääkäriään joka tunti koetti kuningas uutta ministeristöä harva se päivä. Mutta jokainen uusi yritys paljasti uuden voimattomuuden. Ranska ei enää kyennyt jatkamaan sotaa eikä saanut solmituksi rauhaakaan.
Turhaan Ludvig tarjoutui luopumaan bourbonilaisen sukuhaaran espanjalaisen kruununperimyksen kannattamisesta ja supistamaan valtakuntansa rajoja, siinä ei vielä ollut nöyryytystä kylliksi. Kuningasta vaadittiin sallimaan vihollisarmeijan kulkea Ranskan halki karkoittamaan hänen pojanpoikansa Espanjan valtaistuimelta. Tälle liittoutuneiden keskuudessa oli nimellisesti korotettu habsburgilainen Kaarle II ja lisäksi kuningasta vaadittiin luovuttamaan tukipaikoiksi Cambrai, Metz, La Rochelle ja Bayonne. Sellaisilla ehdoilla oli aselepo myönnetty Dunkerquen, Senefin, Fleurusin, Steenkirkin ja Matsaglien voittajalle, hänelle, joka siihen asti oli pitänyt rauhaa ja sotaa kuninkaallisen viittansa liepeessä. Hänelle oli puoli vuosisataa veistetty marmoria, valettu pronssia, sepitelty aleksandriineja[12] ja suitsutettu ylistystä. Ludvig XIV oli itkenyt neuvoston täysistunnossa. Ne kyyneleet olivat nostattaneet armeijan, ja tämä armeija oli annettu Villarsille.
Villars marssi suoraan vihollista vastaan, joka oli leiriytynyt Denainiin ja Ranskan hätää katsellessaan nukahtanut turvallisuuteensa. Milloinkaan ei ollut suurempaa vastuuta sälytetty yhden miehen niskoille. Villars oli pelaamassa Ranskan pelastuksesta yhdellä arpanopan heitolla.
Liittoutuneet olivat rakentaneet Denainista Marchiennesiin
puolustuslinjan, jota Albemarle ja Eugen ylpeydessään nimittivät
Pariisin valtatieksi. Villars päätti yllättämällä vallata Denainin, ja
Albemarlen nujerrettuaan tuottaa häviön Eugenille.
Noin uskaliaan yrityksen onnistumiseksi piti eksyttää sekä viholliset että ranskalainenkin armeija, kun kaappauksen menestys perustui juuri sen mahdottomuuteen.
Villars kuulutti aikovansa puhkaista Landreciesin rintaman. Sovittuna hetkenä hänen kaikki joukkonsa lähtivät liikkeelle ja marssivat kaupunkia kohti. Äkkiä annettiin käsky poiketa vasempaan. Pioneeriosastot rakensivat kolme siltaa Schelden yli, Villars pääsi joen toiselle rannalle esteettömästi ja levittäytyi ylipääsemättömäksi luullulle nevalle, jolla sotaväki vajosi vyötäisiään myöten veteen. Hän marssi suoraa päätä etuvarustuksille, sai ne haltuunsa melkein miekaniskutta, sitten valtasi perätysten puolen penikulman puolustuslinjan, pääsi Denainin edustalle, suoriutui sitä ympäröivän kaivannon yli, tunkeutui kaupunkiin ja torille sekä saapuessaan kohtasi nuoren suojattinsa, chevalier d'Harmentalin, joka ojensi hänelle vangiksi ottamansa Albemarlen miekan.
Samassa ilmoitettiin Eugenin saapuvan. Villars kääntyi, ehti ennen häntä sillalle, jota myöten jälkimmäisen piti tulla, miehitti sen ja jäi odottamaan. Siellä syntyi varsinainen taistelu, sillä Denainin valtaus oli ollut pelkkä kahakka. Eugen teki hyökkäyksen toisensa jälkeen, syöksi parhaat rivistönsä seitsemästi sillanpäätä vastaan, sitä suojelevan tykistön ja puolustavien pistimien murrettaviksi, ja vaatteet luotien lävistäminä kahdesta haavasta verta vuotavana. Kolmannen hevosen selkään nousseena Höchstädtin ja Malplaquetin voittaja vihdoin peräytyi raivosta itkien ja kiukuissaan pureskellen hansikkaitaan. Kuudessa tunnissa oli kaikki muuttunut. Ranska oli pelastettu, ja Ludvig XIV oli yhä suuri kuningas.
D'Harmental oli kunnostautunut kuten mies, joka tahtoo yhdellä iskulla voittaa kannuksensa. Nähdessään hänet veren ja pölyn tahrimana Villars muisti, kuka häntä oli suositellut, ja kutsutti hänet luokseen kirjoittaessaan raporttia. Chevalierin saapuessa hän keskeytti kirjoittamisensa.