— Oletteko haavoittunut? hän tiedusti.
— Olen, herra marski, mutta niin lievästi, että siitä ei kannata puhua.
— Luuletteko jaksavanne ratsastaa täyttä laukkaa kolmekymmentä penikulmaa hetkiseksikään levähtämättä?
— Kuninkaan ja teidän palvelukseksenne tunnen pystyväni mihin hyvänsä, herra marski.
— Lähtekää siis heti, pistäytykää madame de Maintenonin luo, kertokaa hänelle minun puolestani, mitä olette nähnyt, ja ilmoittakaa, että lähetän kuriirin tuomaan virallista selostusta. Jos hän tahtoo viedä teidät kuninkaan puheille, niin suostukaa siihen.
D'Harmental oivalsi lähettitehtävänsä tärkeyden, ja tomuisena, veren peittämänä, saappaitaan vaihtamatta hän hyppäsi vereksen ratsun selkään ja saapui ensimmäiselle kyytiasemalle. Kahtatoista tuntia myöhemmin hän oli Versaillesissa.
Villars oli arvannut, miten kävisi. Chevalierin ensimmäiset sanat saivat rouva de Maintenonin tarttumaan hänen käteensä ja viemään hänet kuninkaan luo. Kuningas työskenteli Voisinin kanssa huoneessaan, vastoin tavallisuutta, ja oli hieman huonovointinen. Rouva de Maintenon avasi oven, työnsi d'Harmentalin hänen majesteettinsa jalkojen juureen ja lausui nostaen molemmat kätensä taivasta kohti:
— Kiittäkää Jumalaa, sire, sillä mehän emme yksinämme ole mitään, ja kaikki armo tulee Jumalalta.
— Mikä nyt on, monsieur? Puhukaa! sanoi Ludvig XIV vilkkaasti, ihmetellen tuntemattoman nuoren miehen polvistumista eteensä.
— Sire, vastasi chevalier, — Denainin leiri on vallattu; kreivi Albemarle on vankina, prinssi Eugen paossa, marski de Villars laskee voittonsa teidän majesteettinne jalkojen juureen.