Lujasta itsehallinnastaan huolimatta Ludvig kalpeni. Hän tunsi jalkojensa pettävän ja nojasi pöytään, jotta ei olisi lyyhistynyt nojatuoliinsa.
— Mikä teidän on, sire? huudahti rouva de Maintenon kiirehtien lähelle.
— Se vain, madame, että olen teille velkaa kaikesta, virkkoi Ludvig. —- Te olette pelastanut kuninkaan, ja ystävänne ovat pelastaneet kuningaskunnan.
Markiisitar kumartui kunnioittavasti suutelemaan kuninkaan kättä.
Silloin Ludvig, vielä aivan kalpeana ja järkkyneenä, siirtyi suuren uutimen taakse, joka erotti huoneesta makuukomeron, ja hänen kuultiin lausuvan puoliääneen kiitosrukouksen Luojalle näin saadusta armosta. Hetken kuluttua hän tuli takaisin tyynenä ja vakavana niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
— Ja nyt, monsieur, kertokaa minulle kaikki yksityiskohtaisesti.
Lähetti selosti merkillistä taistelua, joka oli kuin ihmeen kautta pelastanut valtakunnan. Hänen lopetettuaan Ludvig huomautti:
— Ja itsestänne, monsieur, te ette sano minulle mitään? Kuitenkaan ette ole jäänyt takalinjaan, mikäli voin päättää pukunne verestä ja pölystä.
— Olen tehnyt parhaani, sire, vastasi d'Harmental kumartuen. — Mutta jos minusta on todella mitään sanottavaa, jätän sen teidän majesteettinne luvalla herra marski de Villarsin huoleksi.
— Hyvä on, nuori mies, ja jos hän sattuu teidät unohtamaan, me kyllä muistamme. Olette tietenkin uuvuksissa, menkää lepäämään, olen tyytyväinen teihin.