D'Harmental vetäytyi pois iloissaan. Rouva de Maintenon johdatti hänet takaisin ovelle. Chevalier suuteli jälleen hänen kättänsä ja kiirehti käyttämään kuninkaan antamaa lupaa. Hän ei ollut syönyt, juonut eikä nukkunut vuorokauteen.
Herätessään hän sai käärön, joka oli tuotu sotaministeriöstä. Se oli everstin valtakirja.
Kahden kuukauden kuluttua tehtiin rauha. Espanja menetti siinä puolet alueistaan, mutta Ranska jäi koskemattomaksi.
Kolme vuotta myöhemmin Ludvig XIV kuoli.
Kuoleman hetkellä oli olemassa kaksi eri puoluetta, jotka keskenään olivat sovittamattomia, Mainen herttuan[13] ympärille syntynyt äpäräin ryhmäkunta ja Orleansin herttuan edustama laillisten prinssien kannattajajoukko.
Jos Mainen herttualla olisi ollut puolisonsa, Louise Bénédicte de Condén, sitkeys, tarmo ja miehuullisuus, niin hän olisi päässyt voitolle kuninkaallisen testamentin tukemana. Mutta sitä varten hänen olisi pitänyt puolustautua julkisesti niin kuin ahdistaminenkin tapahtui, eikä Mainen herttua pätenyt muuhun kuin maanalaiseen toimintaan. Hän oli niin heikkoluontoinen, että häntä voitiin sanoa raukkamaiseksi. Häntä uhattiin avoimesti, ja silloin hänelle ei enää ollut hyötyä verukkeista, hienosta vilpistelystään, hämäräperäisestä ja kätketystä vehkeilystään. Yhdessä päivässä, ja melkein taistelutta, hänet syöstiin korkeudesta, johon hänet oli kohottanut iäkkään kuninkaan sokea rakkaus. Romahdus oli raskas ja häpeällinen. Hän vetäytyi syrjään murjottuna, luovuttaen hallinnan kilpailijalleen ja säilyttäen isänsä runsaista suosionosoituksista ainoastaan kuningaslapsen[14] kasvatuksen ylivalvonnan, tykistön ylijohdon ja oikeuden astua hovikulkueissa herttuain ja päärien edellä.
Parlamentin ratkaisu holhouskysymyksessä oli isku vanhalle hoville ja kaikille sen läheisille. Isä Letellier[15] lähti ennen karkoitusta, rouva de Maintenon otti tyyssijakseen Saint-Cyrin, ja Mainen herttua sulkeutui kauniiseen sceauxilaiseen huvilaansa jatkamaan Lucretius-käännöstään.
Chevalier d'Harmental oli passiivisena tarkkaillut tätä juonittelua, odottaen sen muuttumista sellaiseksi, johon hänkin olisi voinut ottaa osaa. Jos olisi taisteltu avoimesti asein, olisi hän mennyt sille puolelle, jonne häntä kutsui kiitollisuus. Liian nuorena ja vielä liian siveellisenä — jos niin voi sanoa politiikassa — kääntämään takkiaan tuulen mukaan, hän pysyi kunnioittavana edesmenneen kuninkaan ja vanhan hovin raunioiden muistoa kohtaan. Hänen pysyttelynsä poissa Palais-Royalista,[16] jonka vaiheilla nyt kieppuivat kaikki poliittiselle taivaalle pyrkijät, katsottiin vastustajain leiriin lukeutumiseksi, ja niin kuin hän eräänä aamuna oli saanut valtakirjan, joka toimitti hänelle rykmentin, saapui taas eräänä aamuna määräys, joka riisti sen häneltä.
D'Harmentalilla oli ikäkautensa kunnianhimoa. Ainoa aatelismiehelle avoin toimiala oli siihen aikaan sotilasura. Hän oli aloittanut loistavasti, ja isku, joka kahdenkymmenviiden vuoden iässä murskasi häneltä kaikki tulevaisuudentoiveet, tuotti hänelle syvää tuskaa. Hän riensi tapaamaan marski de Villarsia, josta oli ennen saanut niin lämpimän suojelijan. Marskin vastaanotto ilmaisi sellaisen miehen kylmäkiskoisuutta, joka mielellään sekä unohtaisi menneisyyden että näkisi sen unohdettavan. Chevalier ymmärsikin, että vanha hovimies aikoi vaihtaa nahkaansa, ja jätti hänet hienotunteisesti rauhaan.
Vaikka itsekkyys olikin tämän aikakauden vallitseva piirre, oli chevalierille sen ensimmäinen kokeminen karvasta. Mutta hänen onnellisella iällään ovat pettyneen kunnianhimon vihlaisut toki harvoin syviä ja vakavia. Kunnianhimo on niiden intohimo, joilla ei ole muita, ja chevalierilla oli vielä kaikki ne, jotka kuuluvat tälle iälle.