Ajan henki ei sitä paitsi ollut vielä lainkaan kääntynyt kaihomielisyyteen. Tämä syntyi vasta uudemman ajan taloudellisista mullistuksista ja ihmisten voimattomuudentunteesta. Kahdeksannellatoista vuosisadalla harvoin tuumiskeltiin abstraktisia kysymyksiä ja pyrittiin tunkeutumaan tuntemattomaan. Silloin käytiin suoraan huvituksiin, kohti kunniaa tai rikkautta, ja perille pääsi kuka hyvänsä kauneudella, urhollisuudella tai juonittelukyvyllä. Siihen aikaan ei vielä tunnettu nöyryyttä onnesta. Nykyään henki hallitsee ainetta liian korkealta, jotta rohjettaisiin tunnustaa onnellisuutensa.
Myönnettävähän on myös, että nyt tapahtui elpymistä. Ranska tuntui täysin purjein viilettävän etsimään jotakin sellaista lumottua saarta, joita tavataan Tuhannen ja yhden yön kullatulla kartalla. Ludvig XIV:n vanhuuden pitkän ja turruttavan talven jälkeen päästiin yhtäkkiä nuoren kuninkuuden hilpeään ja säteilevään kevääseen. Jokaisen mieli kirkastui säteilevässä ja suopeassa uudessa auringossa ja liiteli hymisten ja huolettomana kuin perhoset ja mehiläiset ensimmäisinä lämpiminä päivinä. Huvi palasi oltuaan poissa ja kiellettynä enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Se vastaanotettiin kuten ystävä, jota ei ollut enää odotettu nähtävän — joka taholta riennettiin peittelemättömästi tervehtimään sitä, avosylin ja avoimin sydämin, ja varmaankin peläten sen jälleen kaikkoavan sitä käytettiin kaikin hetkin nautinnoksi. Chevalier d'Harmental oli apeana viikon. Sitten hänkin oli sekaantunut joukkoon, antautunut pyörretuulen vietäväksi, ja se tuuli oli heittänyt hänet sievän naisen jalkoihin.
Kolme kuukautta hän oli ollut maailman onnellisin mies. Kolmen kuukauden ajaksi hän oli unohtanut Saint-Cyrin, Tuileries-palatsin,[17] Palais-Royalin. Hän ei enää tiennyt, oliko olemassa markiisitar de Maintenonia, kuningasta, regenttiä. Hän tiesi vain, että on hyvä elää rakastettuna, ja mikseipä hänen sopinut elää ja rakastaa loputtomasti.
Sillä asteella hän oli haaveessaan, kun Lafare äkillisen karkeasti havahdutti hänet hänen ollessaan ystävänsä paroni de Valefin kanssa illallisella eräässä suositussa Rue Saint-Honorén talossa. Rakastavaisilla on yleensä talossa ankea herääminen, ja me olemme nähneet, että d'Harmental ei siinä suhteessa ollut muita sietävämpi. Tämä oli muuten sitäkin anteeksiannettavampaa chevalierille, kun hän luuli rakastavansa todella ja nuorekkaassa hyvässä uskossaan ajatteli, että mikään ei voisi korvata sitä rakkautta hänen sydämessään. Sen verran oli häneen jäänyt Neversin tienoolta maalaismaista yksivakaisuutta.
Siksi hän ensin oli tyyten masentunut rouva d'Avernen merkillisestä, mutta ainakin suoraluontoisesta kirjeestä, sen sijaan että se olisi hänessä herättänyt tänä huimapäisenä aikakautena ansaitsemaansa ihailua. Jokaisen kohtaamamme tuskan ominaisuutena on elvyttää kaikki menneet tuskat, joiden on luullut häipyneen, vaikka ne olivatkin vain turtuneet. Sieluun jää arpia kuten ruumiiseenkin, eivätkä ne milloinkaan umpeudu niin täydesti, ettei niitä voisi uusi vamma avata. d'Harmental huomasi olevansa jälleen kunnianhimoinen. Rakastajattaren menetys oli johdattanut hänen mieleensä rykmentin menetyksen.
Ei siis tarvittukaan muuta kuin tuo odottamaton ja salaperäinen toinen kirje tuottamaan chevalierin tuskaan jotakin lievikettä. Nykyaikainen rakastaja olisi ylenkatseellisesti heittänyt sen luotansa ja halveksinut itseään, ellei hän olisi kaivellut tuskaansa niin katkerasti, että olisi ainakin viikoksi saanut siitä riuduttavan ja runollisen synkkämielisyyden, mutta regenttikauden rakastavainen oli paljon sopeutuvampi. Itsemurhaa ei ollut vielä keksitty eikä sattumalta veteen pudotessa hukuttu, jos käden ulottuville osui vain oljenkorsikin, mihin tarttua.
D'Harmental ei niin ollen yrittänyt hukuttautua murheisiinsa. Hän päätti, tosin huokaisten, lähteä oopperatanssiaisiin — ja se oli jo paljon rakastavaiselta, jota oli petetty niin aavistamattomasti ja julmasti.
LEPAKKO
Oopperatanssiaiset olivat siihen aikaan täydessä vauhdissa. Ne olivat chevalier de Bouillonin keksintö, ja ainoastaan tällaisen palveluksen tekeminen aikalaistensa vallattomalle seuraelämälle riittikin antamaan hänelle anteeksi Auvergnen ruhtinaan arvonimen, jonka hän oli omaksunut ties millä perusteella. Hän oli siis keksinyt tuon varalattian, jolla permanto saadaan näyttämön tasalle, ja kaikkien oivallisten keksintöjen ymmärtävänä arvostajana oli regentti tämän palkitsemiseksi myöntänyt hänelle kuudentuhannen livren eläkkeen, — nelinkertaisesti runsaamman kuin suuri kuningas oli säätänyt Corneillelle.[18]
Tuo kaunis, upeasti ja arvokkaasti koristeltu sali, jonka kardinaali de Richelieu oli vihkinyt "Miramellaan",[19] jossa Lulli ja Quinault olivat esityttäneet pastoralejaan ja Molière itse näytellyt pääteoksissaan, oli siis tänä iltana sen kaiken kohtauspaikkana, mikä hovissa edusti ylhäisyyttä ja rikkautta. Uhallakin, kuten hänen asemassaan oli luonnollista, d'Harmental oli pannut asuunsa vielä enemmän huolta kuin tavallisesti. Siksi hän saapuikin salin ollessa jo täynnä. Hetken aikaa hän pelkäsi, että sinipunaista nauhaa käyttävä naamio ei löytäisikään häntä koska tuntematon haltia ei ollut tarkemmin määritellyt kohtauspaikkaa.