— Tulimmaista, virkkoi d'Harmental, — ensimmäistäpä kertaa luullakseni suodaan herrasmiehelle kohtaus oopperatanssiaisissa haastellakseen hänelle anatomiaa, klassillista filologiaa ja matematiikkaa! Minun täytyy ikäväkseni huomauttaa teille, kaunis naamio, että olette kerrassaan pedanttisin haltia, mitä olen eläissäni nähnyt.
Lepakko purskahti nauramaan, mutta ei vastannut mitään tähän puuskahdukseen, jossa purkautui chevalierin kiusaannus siitä, että hän ei kyennyt tuntemaan henkilöä, joka kuitenkin näytti olevan erittäin perehtynyt hänen omiin asioihinsa. Mutta kun se kiusaannus vain lisäsi hänen uteliaisuuttaan, kiihtyi molempien vauhtikin, joten he kohta olivat alhaalla eteishallissa.
— Mitä kautta menemme? kysyi chevalier. — Käykö tiemme maan alitse vai onko vaunujemme eteen valjastettu kaksi vaakalintua?
— Jos sallitte, chevalier, niin lähdemme vain tavallisissa ajopeleissä. Lopultakin, ja vaikka nähtävästi olette pariin kertaan sitä epäillyt, minä olen nainen ja pelkään pimeää.
— Saanen siinä tapauksessa viitata vaununi tänne, esitti chevalier.
— Ei, minulla on omani, esteli naamio.
— Kutsukaa siis ne.
— Luvallanne, chevalier, älkäämme olko komeampia kuin Muhammed vuorta kohtaan, ja kun vaunujeni ei sovi tulla meidän luoksemme, me menemmekin vaunujeni luo.
Niin sanoen lepakko vei chevalierin Saint-Honoré-kadulle. Vaakunakoristeettomat ajopelit, joiden eteen oli valjastettu kaksi tummaväristä hevosta, odottivat Pierre-Lescot-kujan kulmassa. Ajaja istui pukillaan, verhoutuneena väljään kaapuun, jonka kauluri peitti kasvojen alaosan, ja leveä kolmikolkkainen hattu varjosti otsaa ja silmiä. Lakeija piteli toisella kädellä ovea avoinna ja toisessa oli nenäliinaa, jolla hän verhosi kasvojaan.
— Nouskaa vaunuihin, kehotti naamio chevalieria.