D'Harmental epäröi hetken. Nuo kaksi tuntematonta ja liveritöntä palvelijaa, jotka näkyivät olevan yhtä halukkaita salaamaan henkilöllisyytensä kuin valtiatarkin, — numerottomat ja vaakunamerkittömät ajopelit hämyisellä odotuspaikallaan, myöhäinen yön hetki — kaikki herätti chevalierissa varsin luonnollista epäluuloisuutta. Mutta piankin hän muisti, että hänen käsikynkässään oli nainen ja kupeellaan miekka ja hän astui rohkeasti vaunuihin. Lepakko istuutui hänen viereensä, ja lakeija sulki oven.
— No, emmekö lähde liikkeelle? kysyi chevalier nähdessään vaunujen pysyvän paikallaan.
— On vielä pikku varokeino hoidettavana, selitti naamio vetäen taskustaan silkkisen nenäliinan.
— Kas, se on totta, virkkoi d'Harmental, — olin unohtanut; antaudun haltuunne kaikessa luottamuksessa, täyttäkää tehtävänne.
Ja hän ojensi päänsä eteenpäin. Tuntematon kiinnitti siteen hänen silmilleen ja lausui suoriuduttuaan siitä:
— Chevalier, annatteko sananne, että te ette siirrä sidettä ennen kuin saatte luvan ottaa sen kokonaan pois?
— Annan kyllä.
Tuntematon kohotti edessään olevaa lasisuojusta ja virkkoi ajajalle:
— Tiedätte minne, herra kreivi.
Ja hevoset läksivät laukkaamaan.