ARSENAALI
Niin vilkkaasti kuin tanssiaisissa oli keskusteltu, yhtä vaiteliaita oltiin matkalla. Tämä seikkailu, joka oli aluksi esittäytynyt näköjään lemmenvehkeenä, oli piankin saanut vakavamman tunnun ja suuntautui ilmeisesti valtiolliseen salajuoneen. Joskaan uusi väritys ei säikyttänyt chevalieria, oli siinä ainakin miettimisen aihetta, ja se mietiskely oli sitä syvällisempää, kun hän oli useastikin haaveksinut, mitä hän tekisi, jos joutuisi sellaiseen asemaan kuin hän todennäköisesti oli nyt joutumassa.
Jokaisen ihmisen elämässä on hetki, joka määrää hänen koko tulevaisuutensa. Tärkeydestään huolimatta se hetki harvoin on laskelmoinnin valmistelema ja tahdon ohjaama. Melkein aina sattuma sieppaa ihmisen kuin tuuli lehden ja heittää hänet jollekin uudelle ja tuntemattomalle, jolle kerran joutuneena hänen on pakko totella ylempää voimaa ja jolla hän — vaikka uskookin käyttelevänsä ehdonvaltaa — on olosuhteiden orjana tai tapausten leluna.
Niin oli chevalierinkin laita. D'Harmental ei ollut arvioinut, mitä hyvää tai pahaa rouva de Maintenon oli tuottanut Ranskalle. Hän ei ollut pohtinut, mitä oikeutta tai valtaa Ludvig XIV:llä oli ollut aviottomien lastensa laillistamiseen. Hän ei ollut punninnut Mainen herttuan ja Orleansin herttuan sukuvaltuuksia. Hän oli vaistomaisesti käsittänyt, että hänen piti omistaa elämänsä niille, jotka olivat nostaneet hänet kunnian uralle, ja vanhan kuninkaan kuoleman jälkeen kuullessaan, että hallitsijan viimeisenä tahtona oli ollut holhoushallituksen luovuttaminen Mainen herttualle, ja nähdessään parlamentin syrjäyttävän sen määräyksen, hän oli pitänyt Orleansin herttuan asettumista ohjaksiin vallananastuksena. Katsoen varmaksi, että armeija nousee tätä valtaa vastaan, hän oli tähyillyt kautta koko valtakunnan, missä kohoaisi lippu, jonka alle hänen omatuntonsa käski rientää.
Mutta hänen suureksi ihmeekseen ei odotetusta vastavaikutuksesta ollut kuulunut mitään. Espanja, jonka edut kuitenkin olisivat vaatineet Ranskan hallituksen johtoon ystävällistä mielialaa, ei ollut esittänyt edes vastalausetta. Väsyneenä taistelusta, jota kuitenkin oli kestänyt vain päivän, oli Mainen herttua vetäytynyt takaisin varjoon, josta hän näytti ilmestyneen esille vain vastahakoisesti. Toulousen kreivi, säyseä, hyväluontoinen, hiljainen ja melkein häpeilevä suosionosoituksista, joita oli niin runsaasti suotu hänelle ja veljelle, ei antanut vähäisintäkään aihetta luuloon, että hän milloinkaan ryhtyisi puolueen johtajaksi.[34] Marski de Villeroy hieman yritteli kiusoittelevaa vastustusta, jossa ei ollut päätä eikä pontta. Villars ei mennyt kenenkään luo, mutta odotteli silminnähtävästi, että häntä tultaisiin puhuttelemaan. D'Uxelles oli yhtynyt valtapuolueeseen ja vastaanottanut ulkoasiain neuvoston päällikön tehtävät. Herttuat ja päärit pysyivät kärsivällisinä ja liehittelivät regenttiä siinä toivossa, että tämä lopulta lupauksensa mukaisesti riistäisi Mainen herttualta ja Toulousen kreiviltä arvosijan, jonka Ludvig XIV oli näille antanut heidän edellään.
Kaiken kaikkiaan, Orleansin herttuan hallintoa kohtaan oli kyllä, tyytymättömyyttä, vastustustakin, mutta se oli, näkymätöntä ja hajallista. Missään ei ollut keskipistettä, johtavaa hahmoa. Kaikkialla oli remua ja hälyä, yhteiskunnan harjalta syvyyksiin asti oli nautinto korvannut onnen. Tuollaiseksi oli asema ilmennyt d'Harmentalin silmissä, saaden hänet painamaan jo puolittain vedetyn miekkansa takaisin huotraan. Hän oli luullut olevansa ainoa muun tuloksen päättelijä asioiden kehittymiselle ja jäänyt siihen vakaumukseen, että ratkaisu oli ollut joutavaa kuvittelua, koska hänen unelmoimalleen muutokselle läheisimmät henkilöt näyttivät pitävän sitä niin mahdottomana, etteivät yrittäneet mitään sen saavuttamiseksi.
Mutta rakkautensa pettymisen hetkestä, — kun tällä hymyilevällä pinnalla valmisteltiin jotakin vakavaa ja tämä huolettomuus ilmeni vain suurten pyrkimysten verhoksi, oli tilanne toinen. Hänen toiveensa, joita hän oli pitänyt kuolleina, vaikka ne olivatkin vain vaientuneet, heräsivät viekoittelevammista lupauksista kuin konsaan. Nuo hänelle liioitellenkin vihjaistut tarjoukset, tuo epätodennäköinenkin luvattu tulevaisuus, olivat kiihdyttäneet hänen mielikuvitustaan. Ja kahdenkymmenenkuuden vuoden iässä mielikuvitus on ihmeellinen loihtija. Se on ilmalinnojen rakentaja, kultaisia haaveita nostattava haltiatar, rajattoman valtakunnan kuningatar, ja vaikka se perustaa jättimäisiä laskelmia mitä hennoimmankin säikeen varaan, se näkee ne jo toteutuneina niin kuin niillä olisi maan vankkumaton akseli perustanaan.
Niinpä ei chevalieria lainkaan pitkästyttänyt, vaikka ajoneuvot olivat vierineet jo puolisen tuntia. Olipa hän niin vaipunut mietteisiinsä, ettei häneltä olisi tarvinnut silmiä sitoakaan. Hän ei olisi silti tiennyt, mitä katuja pitkin kuljettiin. Vihdoin hän kuuli pyörien jymisevän kuin holvikäytävään tultaessa ja hän kuuli ristikkoportin kitisevän. Se avattiin tulijoille ja suljettiin heidän takanaan, ja kierrettyään kehässä vaunut heti jälkeenpäin pysähtyivät.
— Chevalier, virkkoi opas hänelle, — jos teitä arastuttaa edetä pitemmälle, niin on vielä aika peräytyä, jos päinvastoin ette ole muuttanut päätöstänne, niin tulkaa.
Vastaukseksi d'Harmental vain ojensi kätensä. Lakeija avasi vaununoven. Tuntematon astui ulos edellä ja sitten auttoi chevalieria laskeutumaan. Pian hänen jalkansa kohtasivat portaat, hän nousi kuusi askelmaa pengermälle, ja yhä sokkona ja naamioidun naisen taluttamana hän asteli eteisen halki, sitten käytävää pitkin ja saapui johonkin huoneeseen. Silloin hän kuuli vaunujen uudestaan lähtevän liikkeelle.