— Nyt olemme perillä, sanoi tuntematon. — Muistanettehan ehtomme, chevalier? Olette vapaa ottamaan tai hylkäämään osan kappaleesta, jota nyt esitetään, mutta kieltäytymisen tapauksessa te kunniasanalla lupaatte olla ilmaisematta kenellekään sanaakaan henkilöistä, jotka saatte nähdä, tai heidän puheistaan.
— Kunniani kautta vannon sen! vastasi chevalier.
— Istuutukaa siis odottamaan täällä älkääkä ottako sidettä silmiltänne ennen kuin kuulette kellon lyövän kaksi. Olkaa levollinen, siihen ei mene pitkää aikaa.
Niin sanoessaan chevalierin opastajatar lähti; ovi avautui ja sulkeutui. Heti sen jälkeen kello löi kaksi, ja chevalier tempasi pois siteen.
Hän oli yksinään mitä ihmeellisimmässä naiskammiossa. Se oli pieni kahdeksankulmainen kamari, kauttaaltaan verhottu sinipunervalla ja hopeankarvaisella kirjosilkillä, kalustettu ja oviaukko gobeliiniuutimilla somistettu. Pöydät ja hyllyköt olivat mitä sirointa boule-työtä. Kaikkialla runsaasti kiinalaisia koruesineitä. Lattiaa peitti persialainen matto, laipion oli maalannut Watteau, joka alkoi olla taiteilijana muodissa. Tätä katsellessaan chevalierin oli vaikea uskoa, että hänet oli kutsuttu vakavalle asialle, ja hän melkein palasi ensimmäisiin käsityksiinsä.
Samassa avautui seinäverhoon kätketty ovi, ja sieltä ilmestyi nainen, jota d'Harmental olisi haaveellisessa mielentilassaan voinut pitää keijukaisena, niin hoikka, heiveröinen ja pieni hän oli varreltaan. Puku oli viehättävää helmenväristä kiinalaista silkkiä, johon oli siroiteltu niin hienosti ommeltuja kukkavihkoja, että näitä olisi vielä kolmen askeleen päässä voinut luulla luonnonkukiksi. Liehureunusteet, röyhelöt ja päärmenauhat olivat englanninpitsiä, nauharuusukkeet helmikoristeisia ja timanttisoljilla kiinnitettyjä. Kasvot olivat peitetyt mustasta sametista valmistetulla puolinaamarilla, josta riippui samanvärinen pitsiripsu.
D'Harmental kumarsi kunnioittavasti, sillä tämän naisen ryhdissä ja sävyssä oli jotakin ruhtinaallista, ja hän oivalsi, että edellinen oli ollut vain hänen lähettinsä.
— Madame, hän virkkoi, — olenko todellakin, kuten alan uskoa, ihmisten maaperältä siirtynyt luonnonhenkien valtakuntaan, ja tekö olette se mahtava haltiatar, jolle tämä ihana palatsi kuuluu?
— Voi, chevalier, vastasi naamioitu nainen soinnukkaalla äänellä, jossa kuitenkin ilmeni lujuutta ja varmuutta. — En ole mikään mahtava haltiatar, vaan päinvastoin vainottu prinsessa, jolta paha taikuri on riistänyt kruunun, julmasti sortaen valtakuntaani. Sen tähden, kuten näette, etsinkin kaikkialta urhoollista ritaria pelastajakseni, ja maineenne on saanut minut kääntymään teidän puoleenne.
— Jos ainoastaan tarvitaan henkeni tuottamaan teille entinen mahtinne takaisin, madame, huomautti d'Harmental, — niin sanokaa vain sana, pannakseni sen alttiiksi ilomielin. Millaista taikuria vastaan on taisteltava? Kuka on se lävistettävä jättiläinen? Kun olette valinnut kaikkien joukosta minut, niin tahdon olla minulle suomanne kunnian arvoinen. Tästä hetkestä alkaen olen teidän, vaikka se- sitoumukseni syöksisi minut tuhoon.