— Joka tapauksessa tuhoutuisitte hyvässä seurassa, chevalier, virkkoi tuntematon nainen avaten naamarinsa nauhojen solmut ja paljastaen kasvonsa, — sillä kohtalokumppaneinanne ovat Ludvig XIV:n poika ja suuren Condén pojantytär.[35]
— Rouva herttuatar! huudahti d'Harmental painuen toisen polvensa varaan. — Suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi, jos teitä tuntemattani olen tullut puhuneeksi jotakin syvään kunnioitukseeni soveltumatonta.
— Ette ole lausunut muuta kuin sellaista, josta minun täytyy olla ylpeä ja kiitollinen, chevalier, mutta kenties kadutte sanojanne. Siinä tapauksessa olette vapaa peruuttamaan sitoumuksenne.
— Jumala varjelkoon, madame, että minä saatuani onnen tarjota elämäni noin suuren ja ylevän prinsessan palvelukseen olisin kyllin onneton riistääkseni itseltäni suurimman kunnian, mitä olen konsaan rohjennut toivoa! Ei, madame, pyydän teitä päinvastoin ottamaan vakavalta kannalta, mitä teille äsken hymyillen tarjosin — käsivarteni, miekkani ja henkeni.
— Kas, chevalier, virkkoi herttuatar, huulillaan tuo hymy, joka saattoi hänet niin tenhoavaksi koko ympäristölleen. — Huomaanpa, että paroni de Valef ei ole antanut minulle väärää käsitystä teitä kuvatessaan. Tulkaa, esitelläkseni teidät ystävillemme.
Herttuatar meni edellä, d'Harmental seurasi häntä, vielä pökerryksissä äskeisestä, mutta puolittain ylpeyden ja puolittain vakaumuksen takia päättäneenä olla askeltakaan peräytymättä.
Tultiin samaan käytävään, jota myöten edellinen opastajatar oli häntä taluttanut. Herttuatar ja chevalier etenivät muutaman askeleen, ja sitten edellinen avasi oven salonkiin, jossa odotteli neljä uutta henkilöä. Nämä olivat kardinaali de Polignac, markiisi de Pompadour, herra de Malezieux ja abbé[36] Brigaud.
Kardinaali de Polignacia[37] väitettiin madame du Mainen rakastajaksi. Hän oli komea, keski-ikäinen prelaatti, aina erinomaisen aistikkaasti puettu. Ääni oli tavanomaisesti papillinen, kasvonpiirteet kylmäkiskoiset ja sydämessä asusti arastelu. Kunnianhimon kalvamana hän aina nujertui heikkoluontoisuuteensa, joka jätti hänet taemmaksi joka kerta kun olisi pitänyt astua eteenpäin. Hän oli muuten ylhäistä sukua, kuten nimikin osoitti, hyvin oppinut kardinaaliksi ja enemmän mukana kirjallisissa harrastuksissa kuin olisi ylimykseltä odottanut.
Herra de Pompadour oli viidenkymmenen ikävuoden vaiheilla. Hänet oli kasvatettu Ludvig XIV:n vanhimman pojan leikkitoverina, ja hän oli siitä saanut niin kiihkeän rakkauden ja hellän kunnioituksen suuren kuninkaan koko sukua kohtaan, että hän suureksi tuskakseen nähdessään regentin olevan julistamaisillaan sodan Filip V:lle[38] oli heittäytynyt Mainen herttuan puolueeseen. Olipa hän ylpeänä ja etuilemattomana antanut tänä aikakautena harvinaisen lojalisuuden näytteen palauttamalla regentille sekä oman että puolisonsa eläkekirjat ja kieltäytymällä sekä omalta että vävynsä, markiisi de Courcillonin, osalta kaikista heille tarjotuista virkapaikoista.
Herra de Malezieux oli iältään kuudestakymmenestä kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen. Kahdenkertaisesta Dombesin ruhtinaskunnan kanslerin ja Châtenayn herran arvonimestä hän sai kiittää Mainen herttuaa, jonka kasvatusta hän oli hoitanut. Runoilijana, säveltaiteilijana, pikku huvinäytelmien sepittäjänä, joissa hän itse esiintyi kerrassaan erinomaisesti, hän oli vuosisadan sybariitin[39] tyyppi. Mutta samoin kuin nekin sybariitit, jotka kauneuden tenhoamina seurasivat Kleopatraa Aktionin taisteluun ja antautuivat surmattaviksi valtiattarensa ympärillä, olisi hänkin saattanut rakasta Bénédicteään veden ja tulen läpi ja hänen yhdestä sanastaan syöksynyt alas Notre-Damen tornin huipulta epäröimättä.