— Mainiota! huudahti herttuatar du Maine. — Miekkamiehet ne käyvät päämäärään mutkittelematta! Ei, herra d'Harmental, ei, me emme pidä teiltä mitään salassa, ja haluamanne tilaisuus, joka toimittaa kunkin meistä oikealle paikalleen, saadaan toivoakseni ennen pitkää.
— Anteeksi, rouva herttuatar, keskeytti kardinaali rutistellen rauhattomasti pitsikauluriaan, — mutta tuohon tapaan puhuessanne chevalier voisi luulla salaliiton olevan tekeillä.
— Ja mitä siis on tekeillä, kardinaali? kysyi herttuatar maltittomasti.
— On kyllä syntymässä salainen neuvottelu, selitti kardinaali, — mutta siinä ei ole mitään pahaa. Me vain koetamme keksiä keinoja valtion karsimien haittojen korjaamiseksi ja valaistaksemme Ranskalle sen todellisia etuja, vedoten kuningas Ludvig XIV:n viimeiseen tahtoon.
— Kuulkaahan, kardinaali, sanoi herttuatar polkien jalkaa, — te menehdytätte minut kärsimättömyyteen tuollaisella kiertelyllä! Chevalier, hän jatkoi kääntyen jälleen d'Harmentalin puoleen, — älkää kuunnelko hänen korkea-arvoisuuttansa, joka varmasti ajattelee tällähaavaa Anti-Lucretiustaan.[41] Jos olisi kysymys yksinkertaisesta neuvottelusta, niin me kyllä selviytyisimme hänen korkea-arvoisuutensa teräväjärkisyyden avulla, tarvitsematta teitä. Kyllä tässä on aivan selvästi salaliitto regenttiä vastaan, — salaliitto, jonka puolella ovat Espanjan kuningas, kardinaali Alberoni, herttua du Maine kuten minäkin, markiisi de Pompadour, herra de Malezieux, abbé Brigaud, Valef, te, samoin kardinaali itsekin, ensimmäinen puhemies ja puolet parlamenttia ja johon yhtyy kaksi kolmattaosaa Ranskan kansasta! Sellaista on tekeillä, chevalier. Oletteko tyytyväinen, kardinaali? Onko selvää, hyvät herrat?
— Madame! jupisi Malezieux liittäen kätensä ristiin hänen edessään hartaammin kuin varmaankaan Pyhän Neitsyen edessä.
— Ei, kuulkaa, Malezieux, hän raivostuttaa minua joutavilla tasoitteluillaan! pitkitti herttuatar. — Hyvä Jumala, kannattaako olla mies, ikuisesti haparoidakseen tuolla tavalla! Minä en pyydä teiltä miekkaa, enkä muutakaan: annettakoon minulle vain vaarna, niin minä — nainen ja melkein kääpiö — lähden uutena Jaelina sen iskemään tuon toisen Siseran ohimoon. Silloin on kaikki lopussa, ja jos epäonnistun, ei syytetä muita kuin minua.
Herra de Polignac huokasi syvään, Pompadour purskahti nauruun, Malezieux yritti tyynnyttää herttuatarta, abbé Brigaud painoi alas päänsä ja ryhtyi kirjoittelemaan niin kuin ei olisi kuullutkaan.
D'Harmentalin teki mieli suudella madame du Mainen hameenlievettä — siinä määrin hänestä näytti tämä nainen olevan miehisen ympäristönsä yläpuolella.
Samassa kuuluivat jälleen vaunut vierivän pihaan ja pysähtyvän pengermän edustalle. Odotettu oli varmaankin hyvin tärkeä henkilö, sillä salongissa syntyi täydellinen hiljaisuus ja herttuatar meni malttamattomuudessaan itse avaamaan oven.