— No? hän kysyi.
— Hän on täällä, kuului käytävästä ääni, josta d'Harmental oli tuntevinaan lepakon.
— Tulkaa sisälle, tulkaa, ruhtinas, kehotti herttuatar, — odotimme teitä.
CELLAMAREN RUHTINAS
Kutsua noudatti viittaan kääriytynyt pitkä, solakka, vakavan ja arvokkaan näköinen mies, jolla oli auringon ruskettama hipiä. Yhdellä silmäyksellä hän sai kuvan koko huoneesta — ihmisistä ja esineistä. Chevalier tunsi heidän katolisten majesteettiensa lähettilään, Cellamaren ruhtinaan.
— No, prinssi, kysyi herttuatar, — mitä uutta sanotte?
— Sanon että teidän korkeutenne sietäisi vaihtaa ajajaanne, madame, vastasi ruhtinas kunnioittavasti suudellen hänen kättänsä ja heittäen viittansa lepotuolin selustalle. — Ennustan teille tapaturmaa, jos pidätte palveluksessanne sen tolvanan, joka toi minut tänne. Hän tuntuu aivan olevan regentin palkkaama väännähdyttämään niskat nurin teidän korkeudeltanne ja ystäviltänne.
Jokainen purskahti nauramaan ja erikoisesti ajomies itse, joka oli kursailemattomasti astunut huoneeseen ruhtinaan kintereillä. Heittäessään kaapunsa ja hattunsa ruhtinaan samaten käyttämän istuimen viereiselle tuolille hän ilmeni ylhäisen näköiseksi ja noin neljänkymmenen ikäiseksi mieheksi, joka oli peittänyt kasvojensa koko alaosan mustalla taftikääreellä.
— Kuuletteko, hyvä Laval, mitä ruhtinas teistä sanoo? kysyi herttuatar.
— Kyllä, kyllä, virkkoi Laval; — kelpasipa hänelle antaa Montmorencyja.[42] Herra ruhtinas, ensimmäiset kristityt paronit eivät siis ole ansiollisia kuskeiksenne? Hitto, olettepa vaatelias. Onko teillä Napolissa[43] paljonkin Robert Väkevän ajoilta polveutuvia ajomiehiä?