— Se on ikävää, sanoi Cellamare tyynesti, — sillä Toledossa tai
Saragossassa odottelee onnistunutta grandin arvo.
— Ja sininauha[44] hänen palatessaan Pariisiin, lisäsi madame du Maine.
— Oi, ei sanaakaan, pyydän teitä, madame, virkkoi d'Harmental, — sillä jos teidän korkeutenne puhuu tuollaista, saa palvelevaisuus kunnianhimon leiman, joka riistää siltä kaiken ansiokkuuden. Minä olin tarjoutumassa siihen yritykseen, minä, jota regentti ei tunne, mutta nyt epäröin. Ja kuitenkin, rohjennenko sanoa, että luulen olevani teidän korkeutenne luottamuksen arvoinen ja pystyväni oikeuttamaan sen.
— Mitä, chevalier! huudahti herttuatar; — panisitte alttiiksi…
— Henkeni. Muuta en voi vaarantaa. Tietääkseni olin sen jo tarjonnut teidän korkeudellenne ja saanut hyväksymyksenne. Olinko erehtynyt?
— Ette, ette, chevalier, vakuutti herttuatar kiihkeästi, — ja te olette urhea ja uskollinen aatelismies. On aavistuksia, olen aina uskonut niin, ja heti kun Valef lausui nimenne, mainiten teidät sellaiseksi kuin olette, ajattelin kaiken tulevan meille teiltä. Hyvät herrat, te kuulette, mitä chevalier sanoo. Miten voitte avustaa häntä, antakaa kuulua?
— Kaikella, mitä hän tahtoo, lupasivat Laval ja Pompadour.
— Heidän katolisten majesteettiensa rahakirstut ovat hänen käytettävissään, ilmoitti Cellamaren ruhtinas, — ja hänen sopii niistä ammentaa täysin kourallisin.
— Kiitän, hyvät herrat, lausui d'Harmental kreivi de Lavaliin ja markiisi de Pompadouriin kääntyen. — Tunnettuja ollen te vain vaikeuttaisitte yritystä. Ottakaa huoleksenne ainoastaan hankkia minulle Espanjaan sellainen passi kuin olisin saanut toimekseni viedä sinne jonkun tärkeän vangin. Se lienee helppoa.
— Minä hoidan sen, tarjoutui abbé Brigaud. — Hankin herra d'Argensonilta valmiiksi laaditun paperin, joka tarvitsee vain täyttää.