— Katsokaas tuota kelpo Brigaudia, kiitti Pompadour; — hän ei puhu usein, mutta puhuu hyvin.
— Hänen pitäisikin olla kardinaali, paljon paremmalla perusteella kuin jotkut tuntemani suuret herrat, sanoi herttuatar, — mutta kun saamme sinisen ja punaisen[45] jaeltavaksemme, emme suinkaan kitsastele, se on varma, hyvät herrat. Nyt, chevalier, kuulittehan mitä ruhtinas sanoi: jos tarvitsette rahaa…
— Valitettavasti, selitti d'Harmental, — en ole kyllin rikas kieltäytyäkseni hänen ylhäisyytensä tarjouksesta, ja käytettyäni sen tuhatkunnan pistolia, joka minulla on hallussani, minun todellakin täytyy turvautua teihin.
— Häneen, minuun, meihin kaikkiin, chevalier, sillä jokaisen tulee tällaisissa olosuhteissa verottaa itseään varojensa mukaan. Minulla ei ole paljoakaan käteisvaroja, mutta on runsaasti timantteja ja helmiä. Älkää siis millään muotoa jättäytykö minkään tarvittavan puutteeseen. Kaikilla ihmisillä ei ole teidän epäitsekkyyttänne, ja on palvelevaisuutta, joka saadaan vain kullan hinnalla.
— Mutta lopultakin, monsieur, huomautti Polignac, — oletteko tarkoin harkinnut, millaiseen yritykseen antaudutte? Jos joutuisitte kiinni!
— Teidän korkea-arvoisuutenne saa olla levollinen, vastasi d'Harmental halveksivasti. — Minulla on kylliksi valittamisen aihetta herra regenttiä vastaan, hänen uskoakseen siinä tapauksessa jutun kahdenkeskiseksi, pelkästään omakohtaiseksi koston yritykseksi.
— Mutta jonkunlaista apuria tähän hankkeeseen kuitenkin tarvittaisiin, tokaisi kreivi de Laval, — miestä, johon voisitte luottaa. Onko teillä tiedossanne sellaista?
— Luulen olevan, vastasi d'Harmental. — Olisi vain tarpeellista minun saada aina aamuisin kuulla, miten regentti aikoo viettää iltansa. Lähettiläänä on ruhtinaalla varmaan salapoliisinsa.
— Niin, myönsi Cellamare hämillään, — muutamat henkilöt selostavat minulle…
— Juuri sitä tarkoitan, sanoi d'Harmental.