— Kaikki on siis kunnossa, sanoi madame du Maine iloissaan. — Ensi kertaa olemme nyt selvillä vesillä, chevalier, ja se on teidän ansiotanne. En unohda sitä.
— Hyvät herrat, virkkoi Malezieux vetäen kellon taskustaan, — muistutan että kello on nyt neljä aamulla ja että kerrassaan näännytämme rakkaan herttuattaremme.
— Te erehdytte, käskynhaltija, vastasi herttuatar; tällaiset yöt elähdyttävät, — pitkään aikaan en ole viettänyt näin virkistävää.
— Ruhtinas, virkkoi Laval ottaen ylleen kaapunsa, — teidän on pakko tyytyä ajomieheen, jonka tahdotte häädettäväksi, ellette mieluummin aja itse tai lähde kävelemään.
— En totisesti, kieltäytyi ruhtinas, — minä uskaltaudun. Napolilaisena uskon enteitä. Jos ajatte kumoon, niin se on merkkinä siitä, että meidän pitää pysyä alallamme, mutta turvallisesti perille päästessämme on selvää, että voimme marssia eteenpäin.
— Pompadour, te kai viette kotiin herra d'Harmentalin? sanoi herttuatar.
— Mielelläni, vastasi markiisi, — emme olleetkaan nähneet toisiamme pitkään aikaan, ja meillä on paljon puheltavaa keskenämme.
— Enkö saisi hyvästellä henkevää lepakkoani? kysyi d'Harmental. — En unohda, että hänen välityksellään pääsin tarjoamaan palvelustani teidän korkeudellenne.
— Delaunay! huusi herttuatar saattaessaan Cellamaren ruhtinasta ja kreivi de Lavalia ovelle. — Delaunay! Täällä herra chevalier d'Harmental väittää sinua suurimmaksi lumoojattareksi, mitä hän on eläissään nähnyt.
— No, virkkoi hymyhuulin astuessaan salonkiin se, joka sittemmin madame de Staalin[46] nimellä jätti maailmalle niin viehättäviä muistelmia. — Uskotteko nyt ennustuksiani, chevalier?