— Uskon, koska toivon, vastasi chevalier; — mutta tällä hetkellä tuntiessani haltiattaren, joka teidät lähetti, ei ihmettelyni aiheena enää ole se, mitä minulle puhuitte tulevaisuudesta. Kuinka saatoitte olla niin selvillä menneisyydestä ja varsinkin nykyisyydestä?
— Kah, Delaunay, kehotti herttuatar nauraen, — ole hänelle hyvä äläkä enää kiusaa häntä, muutoin hän luulisi meitä taikureiksi ja alkaisi pelätä.
— Eiköhän joku ystävänne, chevalier, virkkoi neiti Delaunay, — eilen aamulla eronnut teistä Boulogne-metsässä, tullakseen hyvästelemään meitä?
— Valef, Valef! huudahti d'Harmental. — Nyt ymmärrän.
— Kas vain! naljaili rouva de Maine. — Oidipuksen[47] asemassa olisitte tuotapikaa joutunut sfinksin kitaan.
— Entä matematiikka? Entä Vergilius? Anatomia? uteli d'Harmental.
— Ettekö tiedä, chevalier, sekaantui puheluun Malezieux, — että me nimitämme häntä täällä tiedenaiseksemme, poikkeuksena kuitenkin de Chaulieu, joka puhuttelee häntä keimailijattarekseen ja veitikakseen, mutta pelkästään kuvannolliseen ja runolliseen tapaan?
— Päästimmehän hänet äskettäin lääkärimme Duvernoyn kimppuun, kertoi herttuatar, — ja Delaunay voitti hänet anatomiassa!
— Niinpä, lisäsi markiisi de Pompadour tarttuen d'Harmentalin käsivarteen, viedäkseen hänet mukaan, — se kelpo mies ällistyneenä väittikin, että hän on se Ranskan tytär, joka parhaiten tuntee ihmisruumiin.
— Siinäpä ensimmäinen oppinut, jonka kieleltä on sutkaus kirvonnut, huomautti abbé Brigaud kääntäen papereitansa kokoon, — tosin hänen aavistamattaan sitä itse.