Ja niinpä, d'Harmental tuokion mietiskeltyään näki asiat jälleen samassa valossa kuin edellisenä yönä ja onnitteli itseään siitä, että oli aivan suoraa päätä ottanut ensimmäisen sijan sellaisten korkeiden henkilöiden kuin Montmorencyjen ja Polignacien keskellä. Sukunsa vakinaisen maalla-asumisen perusteella oli häneen periytynyt paljon sitä seikkailunhaluista ritarihenkeä, joka oli ollut erityisesti muodissa Ludvig XIII:n aikana ja jota Richelieu ei ollut saanut täydesti tuhotuksi mestauslavoilla eikä Ludvig XIV tukahdetuksi palatsinsa odotushuoneissa. Oli jotakin romanttista asettua nuorena miehenä naisen lipun alle, varsinkin kun tämä nainen oli suuren Condén pojantytär. Ja pidetäänhän elämästä niin vähän kiinni kahdenkymmenenkuuden iässä, että se milloin hyvänsä pannaan alttiiksi paljon joutavampien asiain takia kuin sellaisen yrityksen, jonka johtoon d'Harmental oli tullut.
Hän päättikin ryhtyä heti toteuttamaan lupauksiaan. Hän ei salannut itseltään, että hän ei tästä hetkestä alkaen ollut enää oma herransa ja että Filip V:stä abbé Brigaudiin asti kaikkien salaliittolaisten katseet nyt kohdistuivat häneen. Erittäin tärkeät edut nojautuivat hänen tahtoonsa, ja hänen suuremmasta tai vähäisemmästä urheudestaan, suuremmasta tai vähäisemmästä ymmärtäväisyydestään, olivat nyt joutumassa riippuvaisiksi kahden valtakunnan kohtalot ja maailman politiikka.
Regentti oli nimittäin tällä hetkellä eurooppalaisen rakennuksen kulmakivi, ja Ranska, jolla ei ollut vielä mitään vastapainoa pohjoisessa, alkoi saada — jollei armeijoilla, niin ainakin valtiotaidolla — sitä vaikutusvaltaa, jota se valitettavasti ei ole aina säilyttänyt myöhemmin. Maanosan kolmen suurvallan muodostaman kolmion keskellä sijaitsevana Ranska käänsi kasvonsa kohti Saksaa ja ojensi käsivartensa Englantiin ja Espanjaan päin, valmiina kääntymään ystäväksi tai viholliseksi sille näistä kolmesta valtiosta, joka ei kohtelisi sitä arvon mukaisesti. Niiden kahdeksantoista kuukauden aikana, jotka Orleansin herttua oli pitänyt valtaa käsissään, Ranska oli omaksunut levollisen voiman asenteen, joka ei ollut sille koskaan ennen onnistunut, Ludvig XIV:nkään hallitessa.
Tämä perustui siihen ristiriitaan, joka johtui Oranian Wilhelmin Hollannissa ja Filip V:n nousemisesta Espanjan valtaistuimelle. Vanhastaan vihaten Hollannin käskynhaltijaa, joka oli hylännyt hänen tyttärensä, Ludvig XIV oli horjumattomasti kannattanut Jaakko II:n pyrkimystä päästä takaisin valtaan, kuten sittemmin chevalier S:t Georgen.[50] Samoin oli hän Filipin kanssa tehdylle sukusopimukselle uskollisena kiihkeästi kannatellut väellä ja rahalla pojanpoikaansa keisarin joukkoja vastaan, ja herkeämättömästi heiketen tästä kaksinaisesta sodasta, joka hänelle oli maksanut ylettömästi kultaa ja verta. Tällöin hän oli nähnyt pakolliseksi taipua kuuluisaan Utrechtin rauhaan, joka tuotti hänelle suunnatonta häpeää.
Mutta vanhan kuninkaan kuollessa oli kaikki muuttunut, ja regentti oli omaksunut ei ainoastaan uuden, vaan vastakkaisenkin suunnan. Utrechtin rauha ei ollut muuta kuin aselepo, joka lakkaisi heti kun Englannin ja Hollannin politiikka eivät tavoittaisi samoja etuja kuin Ranskan. Sen tähden regentti oli ensiksi ojentanut kätensä Yrjö I:lle, ja Haagissa oli vahvistettu helmikuun 4. p:nä 1717 kolmiliiton sopimus, allekirjoittajinaan Ranskan puolesta abbé Dubois, Englannin valtuutettuna kenraali Cadogan ja Hollannin edustajana suurpensionääri[51] Heinsius. Se oli suuri askel Euroopan rauhan turvaamiseksi, mutta ei ratkaiseva. Itävallan ja Espanjan edut pysyivät yhä jännitystilassa. Kaarle VI ei vielä tunnustanut Filip V:tä Espanjan kuninkaaksi eikä tämä puolestaan ollut luopunut oikeuksistaan niihin espanjalaisen monarkian maakuntiin, jotka Utrechtin rauhansopimus oli Filipin valtaistuimen vahingoksi luovuttanut keisarille.
Siitä asti oli regentillä vallitsevana aatteena saada ystävällisillä neuvotteluilla Kaarle VI tunnustamaan Filipin kuninkuus ja pakottaa vaikkapa voimakeinoilla Filip V jättämään keisarille siirtyneiden alueiden takaisinvaatiminen.
Juuri tässä tarkoituksessa oli Dubois parhaillaan Lontoossa, ajaen neliliiton hanketta vielä innokkaammin kuin aikaisemmin Haagin sopimuksen.
Tämä neliliitto yhdistäisi yhdeksi Ranskan ja Englannin, Hollannin ja keisarikunnan edut, tehden voimattomiksi minkä hyvänsä muun valtion pyyteet, mikäli nämä neljä valtaa eivät niitä hyväksyisi. Ainoastaan sitä pelkäsikin Filip V tai oikeammin kardinaali Alberoni, sillä kunhan Filipillä oli vaimo ja rukousjakkara, ei hän juuri välittänyt siitä, mitä tapahtui hänen kamarinsa ja kappelinsa ulkopuolella.
Mutta toisin Alberoni. Siinä oli tuollainen ihmeellinen ura, jollaisia kansat kaikkina aikoina yhä uudestaan hämmästellen näkevät valtaistuinten ympärillä luotavan. Hän oli niitä kohtalon oikkuja, joita sattuma nostattaa ja lyö alas.
Olisi kiintoisaa historian näkökulmasta käsitellä pienestä syystä johtuneita suuria seurauksia kreikkalaisajalta meidän päiviimme asti.