Rakastuminen Helenaan tuotti Troijan sodan ja muutti Kreikan vaiheet. Lucretian raiskaus karkoitti Tarquiniukset Roomasta. Loukattu aviomies johti Brennuksen gallit Capitoliumille. Cavan[52] sydämistynyt isä toimitti maurit Espanjaan. Nuoren hurjapään kirjoittama huono pilailu vanhan dogin istuimesta oli vähällä suistaa kumoon Venetsian. Dearbhorgilin karkaaminen MacMurchadin kanssa aiheutti Irlannin orjuuden. Cromwellille annettu määräys astua pois laivasta, jossa hän oli lähtemäisillään Amerikkaan, sai tuloksekseen Kaarle I:n mestauksen ja Stuartien kukistumisen. Ludvig XIV:n ja Louvoisin[53] kesken syntyi riitaa eräästä Trianonin[54] ikkunasta, ja siitä seurasi Hollannin sota. Mistress Marshamin puvulle läikähtänyt vesilasillinen riisti Marlboroughin herttualta[55] päällikkyyden ja pelasti Utrechtin rauhanteolla Ranskan. Ja Eurooppa oli joutua tulen ja veren valtaan syystä, että herra de Vendôme[56] vastaanotti Parman piispan tarpeillaan istuen.
Sellainen oli ollut Alberonin uran alku.
Alberoni oli syntynyt puutarhurin majassa. Lapsuudessaan hän toimi kellonsoittajana, nuorena miehenä vaihtoi palttinamekkonsa lipereihin. Luonteeltaan hän oli hilpeä vekkuli. Parman herttua kuuli eräänä aamuna hänen nauravan niin makeasti, että herttua-parka — joka ei nauranut joka päivä — tahtoi tietää, mikä häntä noin hauskutti, ja käski kutsua hänet luokseen. Alberoni kertoi hänelle jonkin hullunkurisen jutun; nauru sai valtaansa hänen korkeutensakin, ja huomaten, että oli hyvä saada joskus nauraa, herttua otti hänet saattueeseensa. Vähitellen herttua huvittuneena hänen tarinoistaan havaitsi pilailijallaan olevan henkevyyttä ja oivalsi, että sitä ominaisuutta saattoi koettaa vakavissakin tehtävissä. Tässä vaiheessa palasi Parman piispa-poloinen kotiin peräti karvaalla mielellä ranskalaisen armeijanpäällikön osoittamasta huomaavaisuuden puutteesta. Tämä lähetin närkkäys saattoi vaarantaa tärkeitä etuja, joista hänen korkeudellaan oli keskusteltavaa Ranskan kanssa. Hänen korkeutensa piti Alberonia juuri oikeana miehenä, joka ei tuntisi nöyryytystä mistään, ja lähetti pastorin saattamaan loppuun neuvottelun.
Herra de Vendôme, joka ei ollut sukoillut piispalle, ei pastoristakaan liikoja piitannut, vaan vastaanotti hänen korkeutensa toisen lähetin samalla tavoin kuin ensimmäisenkin. Mutta edeltäjänsä esimerkkiä seuraamatta Alberoni lasketteli juuri puhuttelijansa erikoistoimituksesta niin lystikkäitä sutkauksia ja niin kummallisia kehaisuja, että asia tuli päätökseen sillä istumalla ja hän sai herttualleen selostaa kaiken järjestyneeksi hänen korkeutensa toiveitten mukaisesti. Siinä syy, miksi herttua käytti häntä toiseenkin asiaan. Tällä kertaa herra de Vendôme oli istuutumassa pöytään. Politiikkaan puuttumatta Alberoni tällöin pyysi saada omasta takaa tarjota hänen maistettavakseen kaksi ruokalajia, pistäytyi keittiöön ja palasi pian tuoden toisessa kädessään juustokeittoa ja toisessa makaronilajitelman. Herra de Vendôme huomasi keiton niin herkulliseksi, että vaati Alberonin pöytäkumppanikseen. Jälkiruokaan tultaessa italialainen lähetti kävi käsiksi asiaansa käyttäen hyväkseen mielialaa, johon päivällinen oli saattanut sotapäällikön. Hänen korkeutensa oli ihmeissään; nerokkaimmatkaan hänen käyttämänsä miehet eivät olleet menestyneet yhtä luontevasti.
Alberoni oli varonut luovuttamasta keittotaitonsa salaisuuksia. Niinpä nyt herra de Vendôme vuorostaan tiedustikin Parman herttualta, eikö tällä ollut vielä jotakin sovitettavaa hänen kanssaan. Hänen korkeutensa ei huomannut vaikeaksi keksiä kolmatta lähetystehtävää ja toimitti Alberonin taaskin matkalle. Tämän onnistui saada hallitsijansa siihen uskoon, että hänen hyödyllisin paikkansa oli herra de Vendômen luona, ja johtaa kenraali varmuuteen, että oli mahdoton elää ilman juustokeittoa ja makaroneja. Seurauksena oli, että herra de Vendôme kiinnitti hänet palvelukseensa ja lopulta teki hänestä yksityissihteerin.
Siihen aikaan herra de Vendôme siirtyi Espanjan taisteluihin. Alberoni ryhtyi siellä väleihin madame des Ursinsin[57] kanssa, ja kun herra de Vendôme 1712 kuoli Tignarosissa, antoi ruhtinatar hänelle palveluksessaan saman toimen kuin hänellä oli ollut edellisessäkin paikassaan; mutta sekin oli silti yhä nousua. Eikä Alberoni ollut Italiasta lähdettyään laisinkaan lakannut kehittämästä lahjojaan.
Ruhtinatar alkoi jo olla vanha, ja se oli Filip V:n silmissä anteeksiantamaton vika. Niinpä ylikamarirouva päätti Savoijin Marian kuoltua etsiä tämän seuraajaksi nuorta naista, jonka välityksellä hän voisi edelleen hallita kuningasta. Alberoni ehdotti ruhtinattarelle entisen herransa tytärtä, kuvaili hänet luonteettomaksi ja tahdottomaksi lapseksi, joka ei milloinkaan vaatisi muuta kuninkaallisuutta kuin nimellistä. Ylikamarirouvaan tehosi tämä vakuutus, naimaliitto päätettiin, ja nuori prinsessa lähti Italiasta uuteen kotimaahansa.
Hänen ensimmäisenä vallankäyttönään oli vangituttaa ruhtinatar des Ursins, joka oli tullut hänen eteensä hovipuvussa, ja kuljetuttaa hänet siinä asussa, ilman vaippaa, avorintaisena, kahdentoista asteen pakkasessa — vaunuissa, jonka ikkunan muuan vartija oli kyynärpäällään survaissut säpäleiksi — ensin Burgosiin ja sieltä Ranskaan, jonne hän saapui nähtyään pakolliseksi lainata viisikymmentä pistolia[58] palvelijoiltaan. Hänen ajomieheltään paleltui käsivarsi, niin että se oli katkaistava.
Tullessaan ensimmäisestä kohtauksestaan Parman Elisabetin kanssa kuningas ilmoitti Alberonille, että tämä oli pääministeri.
Siitä päivästä oli entinen kellonsoittaja saanut nojautua nuoreen kuningattareen, joka oli hänelle velkaa kaikesta, ja pitänyt Filipiä täydellisesti vallassaan.