— Hitto, onpas se sopimatonta, sanoi chevalier.
— No, ei nyt sopimatontakaan, selitti La Fillon, — vaan sen sai oikukseen vanha ystävä, jota palvelemaan minä olen aina harras.
— Silloin kun hänellä on rahaa, tietenkin.
— Kas siinä te erehdytte. Minä myönnän hänelle luottoa määräsummaan asti. Minkä sille mahtaa. Se on kyllä heikkous, mutta pitää sentään olla kiitollinen. Hän se minut toimitti suureen elämään, sillä vaikka nyt näette minut tässä Pariisin kaikkein parhainta vastaanottaneena herra regentistä alkaen, olen kuitenkin köyhän kantotuoli-miehen tytär. Minä en ole niin kuin osa noista komeista herttuattaristanne, jotka kieltävät alkuperänsä, ja niin kuin kolme neljättäosaa herttuoistanne ja pääreistänne, jotka teettävät itselleen sukutauluja. Ei, mitä olen, se perustuu ansiokkuuteeni, ja olen siitä ylpeä.
— Sanotte siis, virkkoi chevalier, joka siinä mielentilassaan ei ollut utelias kuulemaan La Fillonin historiaa, — että Normandiatar on täällä huomenna illalla?
— On nytkin, herra chevalier, on nytkin. Mutta, niin kuin sanoin, hän on hauskuttelemassa vanhaa kapteenikarhuani.
— Mutta niin ollen, hyvä presidentitär (tämä nimitys suotiin toisinaan La Fillonille sen jälkeen kun hänen ja samannimisen hovioikeudenpresidentin puolison kesken oli sattunut muuan vaihdos), sattuisiko teidän kapteeninne olemaankin myös minun kapteenini?
— Mikä se kapteeni on nimeltään?
— Roquefinette.
— Sama mies!