KIIKKULAUTA
Chevalier jäi yksikseen, mutta äskeisessä kohtauksessa oli hänelle riittävästi ajattelun aihetta, jotta hänen ei tarvinnut ikävissään turvautua abbé de Chaulieun runouteen, klavesiiniinsa tai pastellimaalailuunsa.
Siihen asti olikin chevalier tuntenut itsensä vain puolinaiseksi antautuneeksi uskaliaaseen yritykseen, jonka onnellisen tuloksen Mainen herttuatar ja Cellamaren ruhtinas olivat saaneet väikkymään hänen silmiensä edessä ja jonka verisestä ratkeamismahdollisuudesta kapteeni oli hänen miehuullisuuttansa koetellakseen luonut niin karmivan kuvan. Siihen asti hän oli ollut vain ketjun pää. Yhdeltä puolen katkaisemalla hän olisi päässyt irti. Nyt hänestä oli tullut kahdelta puolelta kotkattu välirengas, joka liittyi yhteiskunnan ylimpään ja alimpaan piiriin. Tästä hetkestä alkaen hän ei enää ollut oma herransa, ja hän oli kuin Alpeilla eksynyt matkamies, joka seisahtuu keskellä outoa tietä mittelemään ensi kertaa katseellaan päänsä yläpuolella kohoavaa vuoria ja jalkojensa juurella ammottavaa laaksoa.
Onneksi chevalierilla oli tyyntä, horjumatonta ja päättäväistä urheutta. Hän antautui intomielisenä vaaraan, mutta siihen kerran jouduttuaan punnitsi sitä järkevästi. Siitä johtui, että chevalierin täytyi olla yhtä vaarallinen kaksintaistelussa kuin salaliitossa, sillä kaksintaistelussa hänen kylmäverisyytensä käytti edukseen vastustajan vähäisintäkin virhettä ja salaliitossa hän harkintakyvyllään pystyi katkeamien sattuessa solmimaan uudestaan noita hienonhienoja lankoja, joista usein riippuu suurisuuntaisimpienkin hankkeiden onnistuminen. Madame du Mainella oli sitten aihetta huomauttaa neiti Delaunaylle, että hän saattoi jo sammuttaa lyhtynsä, koska oikea mies näytti lopultakin löytyneen.
Mutta tämä mies oli nuori. Hänen sydämensä oli vielä avoin kaikille ensimmäisen ikäkauden kuvitelmille ja runollisille haaveille. Lapsena hän oli tuonut seppeleensä äidin helmaan, nuorena miehenä oli hän rientänyt näyttämään komeaa everstinpukuaan rakastetulleen. Kaikissa hänen elämänsä yrityksissä oli rakastettu kuva sitten leijaillut hänen edessään, ja hän oli heittäytynyt vaaroihin varmana siitä, että hänen sortuessaan joku jäisi suremaan hänen kohtaloaan ja säilyttämään elossa hänen muistoansa. Mutta hänen äitinsä oli kuollut, ja toinen nainen, jonka rakkauteen hän oli uskonut, oli pettänyt hänet. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi maailmassa, vain edun kiinnittämänä ihmisiin, joille hänestä koituisi kiusa sitten kun hän ei enää olisi heidän välikappaleensa ja jotka — jos häntä kohtaisi epäonnistuminen — eivät suinkaan murehtisi hänen loppuaan, vaan näkisivät siinä huojennuksen aihetta.
Tuollaisen eristyneen aseman pitäisi olla suuren vaaran uhatessa mieluinen jokaiselle miehelle, mutta luontomme itsekkyys on niin suuri, että se tällaisessa tapauksessa melkein aina tuottaa syvää alakuloisuutta. Chevalier olisi tällä hetkellä antanut mitä hyvänsä siitä tiedosta, että joku rakasti häntä, vaikkapa vain koirakin.
Hän oli vaipunut mietteittensä murheellisimpaan vaiheeseen, kun kävellessään edestakaisin ikkunansa ohitse huomasi naapurin ikkunan olevan avoinna. Hän pysähtyi äkkiä, ravisti päätänsä kuin karkoittaakseen synkimmät ajatuksensa ja sitten nojasi kyynärpäänsä seinään ja tuki päätään kädellään yrittäen ulkoisten esineiden katselemisella antaa mielialoilleen toisen suunnan.
Hän oli etsinyt muistoilleen vieraita kohteita ja toiveilleen nykyisen asemansa syrjäytymistä, mutta löysikin vain jatkoa mietiskelylleen.
Nuori tyttö, jonka hän oli nähnyt aamulla, istui ikkunan ääressä, ottaakseen viimeisiä päivänsäteitä, ja hän valmisti jotakin kirjailun tapaista. Hänen takanaan oli klavesini avoinna, ja hänen jaloissaan uinaili tuolilla vinttikoira keveässä unessa. Tämä havahtui vähäisimmästäkin kadulta nousevasta melusta, heristi korviaan, venytti soreasti päänsä ikkunalaudan yläpuolelle ja sitten vetäytyi jälleen makuuasentoon, ojentaen yhden pikku käpälänsä valtiattaren helmaan. Tuolle kaikelle valoi laskeva aurinko viehättävää hohdetta, joka tunkeutui kamarin perälle asti kirkastamaan klavesinin vaskikoristeet ja neulomakehyksen kulmakkeen kultalangat. Muu oli puolihämyssä.
Johtui varmaankin siitä erikoisesta mielialasta, jonka tämä kaikki oli aiheuttanut, että chevalierista tällöin tuntui siltä kuin tyynikatseinen ja viehkeä tyttö astuisi hänen elämäänsä kulissien taakse jääneenä henkilönä, joka saapuu kappaleen toisessa tai kolmannessa näytöksessä ottamaan osaa toimintaan ja toisinaan muuttamaan sen kulun. Niistä vuosista saakka, jolloin vielä saa uniinsa enkeleitä, ei hän ollut nähnyt tuollaista olentoa. Neito oli aivan erilainen kuin muut hänen näkemänsä naiset. Hänessä yhtyivät kauneus, avomielisyys ja teeskentelemättömyys niin kuin muutamissa viehättävissä muotokuvissa joita Greuze ei ole jäljentänyt luonnosta, vaan nähnyt mielikuvituksensa heijastamina.