Tarkkailija odotti kuitenkin vielä, sillä regenttiä oli voinut jokin tapaturma pidätellä asunnossaan. Tunnin kuluttua vaunut palasivat. Herttuatar de Berri naureskeli mukaansa tulleen Broglien kertomalle jutulle. Mitään vakavaa tapaturmaa ei siis ollut sattunut. Vika oli Cellamaren ruhtinaan poliisissa.
Chevalier palasi kamariinsa kello kymmenen tienoissa; ainoatakaan tuttua ei ollut osunut vastaan. Hänellä oli hiukan vaikeuksia sisäänpääsyssä, sillä ovenvartija oli talon patriarkallisten tapojen mukaisesti jo makuulla. Muristen hän tuli vetämään teljet sivuun. D'Harmental sujautti hänen kouraansa pikku-écun[72] ilmoittaen hänelle, että hänen täytyi joskus tulla myöhään, mutta että hän silloin aina varaisi avaamisesta saman hyvityksen. Ovenvartija suli kiittelyyn ja vakuutti hänelle, että hän oli täysin vapaa viipymään ulkosalla kuinka kauan tahansa, vaikka koko yönkin.
Huoneeseensa tultuaan d'Harmental huomasi, että naapurilla oli valoa. Hän laski kynttilänsä tuolinselän taakse ja lähestyi ikkunaansa. Sitten hän, itse näkymättömissä, saattoi katsella vastapäiseen kamariin sikäli kun se kävi päinsä verhojen läpi.
Neito istui pöydän ääressä, nähtävästi piirrellen kartongille polveaan vasten, sillä hänen ääripiirteensä kuvastuivat mustina takaa tulevassa valossa. Tuokion kuluttua toinen varjo, jonka chevalier tunsi kelpo pengermäporvariksi, asteli pariin kolmeen kertaan ikkunan ja valolähteen väliä. Lopulta varjo lähestyi nuorta tyttöä, tämä kohotti otsansa, varjo painoi sille suudelman ja poistui kynttilänjalka kädessään. Vähän jälkeenpäin ilmestyi valoa viidennen kerroksen ruutuihin. Kaikki nämä pikku seikat puhuivat selvää kieltä; pengermän mies oli Bathildelle enintään isä.
D'Harmental, tietämättä miksi, tunsi ilahtuvansa tästä huomiosta. Hän avasi mahdollisimman varovasti ikkunansa, ja nojaten sen poikkipuuhun, silmät tähdättyinä varjokuvaan, hän vaipui jälleen samaan haaveiluun, josta hänet oli aikaisemmin herättänyt naapurin hullunkurinen olemus. Noin tunnin kuluttua neito nousi, pani kartongin ja piirustuspuikot pöydälle ja siirtyi makuukomeron puolelle. Hän polvistui jakkaralle toisen ikkunan eteen ja lausui iltarukouksensa. D'Harmental oivalsi, että hänen puhdetyöskentelynsä oli päättynyt, mutta muistaessaan kauniin naapurittarensa kiinnostusta silloin kun hän oli omalta puoleltaan antanut soiton sävelten kiiriä, tahtoi hän nähdä, saisiko hän valvomisen pitkittymään, ja istuutui spinettinsä ääreen.
Hänen odotuksensa täyttyi. Heti ensimmäisistä kosketuksista neito varpaisillaan lähestyi ikkunaa, tietämättömänä siitä, että valo loi hänen varjonsa kaihtimeen. Luullen olevansa hyvässä piilossa hän peittelemättä kuunteli suloäänistä soitinta, joka yölinnun tavoin heräsi lähettämään sävelmiä pimeyteen.
Konserttia olisi kenties jatkunut siten tuntikaupalla, sillä saavuttamastaan tuloksesta innostuneena d'Harmental tunsi olevansa vireessä. Pahaksi onneksi tuntui kolmannen kerroksen vuokralainen olevan joku musiikille karsas tomppeli, sillä d'Harmental kuuli äkkiä ihan jalkojensa alta kepin kopauttelua lattiaan niin rajuna, että sen täytyi olla suoranaista vaatimusta siirtämään soittelu soveliaampaan aikaan. Muissa olosuhteissa d'Harmental olisi vähät välittänyt häpeämättömästä neuvosta, mutta hän tuli ajatelleeksi, että tuon miekkosen nostama mekastus veisi häneltä rouva Denisin silmissä hyvän maineen ja että näin tärkeässä pelissä toki piti kyetä filosofisesti asettumaan muutamien hänen omaksumansa uuden aseman haittojen yläpuolelle. Niinpä hän ei pitempään vastustanutkaan yöllistä järjestelyä, joka varmaankin oli sovittu rouvan ja hänen vuokralaistensa kesken, vaan noudatti kehotusta, sen ilmaisemistavasta välittämättä.
Kun ei mitään enää kuulunut, poistui neitonenkin ikkunastaan, ja hänen pudotettuaan alas sisemmänkin kaihtimen hän katosi d'Harmentalin näkyvistä. Kamarista heijastui vielä jonkun aikaa valoa, mutta sitten sekin sammui. Viidennen kerroksen huone oli ollut jo pari tuntia pilkkosen pimeänä.
D'Harmental kävi vuorostaan levolle, iloissaan ajatuksesta, että hänen ja kauniin naapurittaren kesken oli suoranainen kosketuskohta.
Abbé Brigaud ilmestyi aamulla hänen huoneeseensa tavanomaisen täsmällisesti. Chevalier oli ollut jo tunnin jalkeilla ja parikymmentä kertaa lähestynyt ikkunaansa, näkemättä neitoaan, vaikkakin oli ilmeistä, että tämä oli noussut, vieläpä aikaisemmin kuin hän.