— Miksi emme mene yhdessä?
— Entä pukeutumiseni, abbé? Pitäisikö minun esittäytyä Denis-neideille näin sukimattomana? Tokihan ulkomuoto kaipaa hiukan huolittelua! Sitä paitsi on soveliaampaa teidän ilmoittaa minut: minulla ei ole rippi-isän etuoikeuksia.
— Totta kyllä, lähden alas, ja ilmoitan tulostanne. Kymmenen minuutin kuluttua te saavutte itse, eikö niin?
— Siinä ajassa kyllä.
— Hyvästi.
— Näkemiin.
Chevalier oli ilmaissut vain puolittain totuuden.
Siistiytymisessäkin oli kenties viimeisteltävää, mutta samalla hän toivoi näkevänsä vilahduksen kauniista naapuristaan, josta hän oli uneksinut kaiken yötä. Mutta mieliteko oli tulokseton; turhaan hän vaani ikkunaverhonsa takana, — vaaleakutrisen ja mustasilmäisen neitosen ikkuna pysyi tiukasti suljettuna.
Sen sijaan hän tosin sai nähdä toisen naapurinsa, joka jo tutussa aamuasussaan raotti oveaan ja eilistä varovaisuuttaan noudattaen pisti ulos ensin kätensä ja sitten päänsä. Mutta tällä kertaa hänen reippautensa ei ulottunut pitemmälle, sillä sää oli jonkun verran sumuinen, ja sumu, kuten tiedetään, on erikoisen haitallinen pariisilaisen porvarin hyvinvoinnille. Mies yskähti heti kahdesti ja veti päänsä ja kätensä kamariinsa kuin kilpikonna kuoreensa. D'Harmental huomasi mielihyvin, että hänen ei tarvinnut ostaa ilmapuntaria ja että naapuri tekisi hänelle saman palveluksen.
Ilmestys teki tavallisen tehonsa Bathilde-rukan herättämään vaikutelmaan. Aina kun d'Harmental keksi naapurinsa, oli hänessä niin tenhoisaa vetovoimaa, että chevalier ei nähnyt muuta kuin nuoren naisen, sorean, kauniin, musiikin ja maalauksen harrastajan, suloisimman ja täydellisimmän olennon, mitä hän oli milloinkaan saanut ihastella. Niinä hetkinä hän valaisi itseään taivaisilla säteillä, työntäen varjoon kaiken ympäristönsä. Mutta milloin pengermän asukas vuorostaan esiintyi chevalierin katseille turpeanaamaisena, ryhdittömänä, eräille yksilöille ominaiseen tapaan arkisuuden ja jokapäiväisyyden ilmennyksenä, silloin heti chevalierin into painui kuin kummalliselle kiikkulaudalle joutuneena.