— Mitä niin? kysyi abbé.
— Jospa voisimme saada häneltä Athenaiksemme muotokuvan!
Chevalier havahtui hätkähtäen mietteistään niinkuin ruohikolle nukahtanut vaeltaja, joka unessaan tuntee käärmeen luikertavan lähelleen ja vaistomaisesti käsittää suuren vaaran uhkaavan.
— Abbé! hän huudahti säikkyneesti ja suuntasi Brigaud-parkaan raivostuneen silmäyksen. — Ei mitään tyhmyyksiä!
— Voi, hyvä Jumala, mikä holhotillenne tuli? tiedusti rouva Denis pelästyen.
Abbé oli ymmällä vastauksesta, mutta hänen etsiessään kunnollista veruketta chevalierin huudahduksen selittämiseen avautui ovi parahiksi, molemmat Denis-neidit astuivat punehtuen huoneeseen ja oikeaan ja vasempaan hajaantuen tekivät kumpainenkin menuettikumarruksen.
— No, tytöt, sanoi rouva Denis tekeytyen ankaraksi, — mitä tämä merkitsee? Kuka teille antoi luvan lähteä huoneestanne?
— Äiti kulta, vastasi ääni, josta chevalier kimakkuuden perusteella luuli tuntevansa neiti Émilien, — pyydämme kauniisti anteeksi, jos olemme tehneet virheen, ja lähdemme kyllä takaisin.
— Mutta, äiti kulta, vastasi käreämpi ääni, joka chevalierin päätelmän mukaan kuului neiti Athenaikselle, — meillä oli käsityksenä, että saimme tulla jälkiruokaan ehdittäessä.
— No, jääkäähän nyt sitten, kun kerran olette täällä. Hassua olisi enää poistuakaan. Sitä paitsi, lisäsi rouva Denis sovittaessaan Athenaiksen istumaan hänen ja Brigaudin väliin Émilien saadessa sijansa hänen ja chevalierin välissä, — nuorten tyttöjen on aina hyvä olla äitinsä siipien suojassa, eikö niin, abbé?