Ja rouva Denis ojensi tyttärilleen lautasellisen makeisia, joista he ottivat sormenpäillä ja niin kainosti, että se tuotti kunniaa heidän hyvälle kasvatukselleen, neiti Émilie praliinin ja neiti Athenais munavaahtopyörykän.
Äidin puhuessa ja puuhatessa oli chevalierilla aikaa tarkastella tyttäriä. Neiti Émilie oli kahdenkymmenenkahden tai kolmen ikäinen pitkä hiuskale, jonka kerrottiin elävästi muistuttavan isäänsä, herra Denis-vainajaa, vaikka tämä etu ei näyttänyt hänelle äidin sydämessä tuottavan edes yhtä suurta sijaa kuin rouva Denisin kahdelle muulle lapselle kuului. Aina pelätessään tekevänsä pahoin ja saavansa nuhteita olikin Émilie-parkaan jäänyt synnynnäistä kömpelyyttä, jota hänen tanssinopettajansa uuttera yrittely ei ollut kyennyt häivyttämään. Neiti Athenais taasen oli sisarensa täydellinen vastakohta, punakka ja pyöreäpiirteinen pikku tylleröinen, jolla kuuden- tai seitsemäntoista vuotensa ansiosta oli kansanomaisesti sanoen hemaisevuutta. Hän ei tullut herra eikä rouva Denisiin, ja se kummallinen seikka oli antanut paljon puheenaihetta Saint-Martin-kadun juorukelloille ennen kuin rouva Denis möi kangaskauppansa ja muutti asumaan taloon, jonka hän ja hänen miehensä olivat yhteisomaisuutensa tuotolla ostaneet Rue du Temps-Perdun varrelta.
Vanhemmistaan erinäköisenäkin neiti Athenais oli silti äitirouvan ilmetty lemmikki ja sai siitä itsevarmuutta, jota Émilie-poloiselta puuttui. Hyväluontoisena Athenais aina käytti tätä suosiota — se mainittakoon hänen kiitoksekseen — vanhemmassa sisaressaan nähtyjen vikojen puolustamiseen. Terävänä luonteiden huomioitsijana oli chevalier muuten ensi silmäyksellä havaitsevinaan neiti Athenaiksen ja abbé Brigaudin kasvonpiirteissä erinäistä yhdenmukaisuutta, joka olisi oikeastaan voinut vartalon merkillisen yhtäläisyyden ohella ohjata uteliaita isyyden etsinnässä, ellei sellainen tutkistelu olisi viisaasti kielletty laeissamme.
Vaikka kello oli tuskin yksitoista aamupäivällä, olivat sisarukset pukeutuneet kuin tanssiaisiin mennäkseen ja käyttivät kaulassaan, käsivarsissaan ja korvissaan koko helyvarastoaan.
Tämä ilmestys, joka täydesti vastasi d'Harmentalin saamaa ennakkokäsitystä emäntänsä tyttäristä, oli hänelle uutena mietiskelyn lähteenä. Koska neidit Denis olivat niin sattuvasti mitä heidän pitikin olla, nimittäin niin täydessä sopusoinnussa asemansa ja kasvatuksensa kanssa, niin minkätähden Bathilde, jonka yhteiskunnallinen taso tuskin oli näinkään korkea, esiintyi ilmeisesti yhtä hienostuneena kuin nämä alhaissäätyisinä? Mistä johtui samanluokkaisten ja -ikäisten neitojen kesken niin tavaton ruumiillinen ja henkinen eroavaisuus? Siinä täytyi piillä jokin kummallinen salaisuus, jonka hän varmaakin saisi jonakin päivänä selville.
Toinen vetoomus, jonka abbé Brigaudin polkaisu ilmaisi d'Harmentalille, sai hänet oivaltamaan, että hänen mietteensä saattoivat kyllä osua paikalleen, mutta että hän oli niihin antautunut perin epäotollisella hetkellä. Rouva Denisin sävy olikin jo käynyt niin merkillepantavan arvokkaaksi, että d'Harmental huomasi pakolliseksi olla hukkaamatta enää silmänräpäystäkään, jos hän tahtoi häätää emäntänsä mielestä hajamielisyytensä tuottaman kiusallisen vaikutelman.
— Madame, hän heti virkkoi mahdollisimman kohteliaasti, — se mitä minulla on ollut kunnia nähdä perheestänne herättää minussa suurta halua tutustua siihen kokonaan. Eikö herra poikannekin ole jossakin lähettyvillä, saadakseni mielihyvän tulla esitellyksi hänelle?
— Monsieur, vastasi rouva Denis, jolle noin herttainen tiedotus oli palauttanut kaiken suosiollisuuden, — poikani työskentelee asianajaja Joullun toimistossa, ja jollei hänellä satu toimitettavaa täällä päin, ei ole juuri luultavaa, että hän tänä aamuna saa kunnian tavata teitä.
— Totisesti, rakas oppilaani, huomautti abbé Brigaud viitaten ovelle. — Sinä olet kuin muinainen Aladdin, sinun tarvitsee nähtävästi vain lausua toivomus, jotta se heti täyttyisi.
Ja samassa kuuluikin portaista Marlbouroughin herttuasta sepitetty laulu,[77] jolla tähän aikaan oli kaikki uutuuden viehätys. Ovi avautui ilman minkäänlaista ennakkoilmoitusta, ja kynnyksellä näyttäytyi vanttera, hilpeäkasvoinen nuorukainen, jolla oli paljonkin neiti Athenaiksen sävyä.